Eurolla kallista ikävää

Juoksureittini nimittäin kulkee erään antikvariaatin ohitse. Ja liikkeen edessä myydään aina kirjoja eurolla, ellei sada. 

Joka kerta pysähdyn lenkilläni tuon alelaarin eteen. Joskus käy niin, että tartun umpimähkään johonkin kirjaan, luen pari ensimmäistä lausetta, bongaan sanan sieltä, toisen täältä, ihastun lukemaani ja tiedän, että minun on saatava tuo teos. Ja mikäli minulla ei ole mukana rahaa, minun on juostava takaisin kotiin euroa hakemaan.

Näin kävi viimeksi kesällä, kun löysin alelaarista vanhan keltaisen kirjan: Alberto Moravian romaanin Tyhjä kangas (1962).

Romaani alkaa sanoilla: “Muistan aivan hyvin, kuinka tulin lopettaneeksi maalaamisen.”

Jo tämä lause sai minut kiinnostumaan – mutta varsinaisen ostopäätöksen tein todennäköisesti vasta niiden sanojen vuoksi, joihin törmäsin myöhemmin samalla sivulla:

 (- -) sain eräänä iltana yhtäkkiä inspiraation, joka niin monien turhien yritysten jälkeen vihdoinkin oli aito.”

Romaanin kertojana on 35-vuotias Roomassa asuva taiteilija Dino, joka on kadottanut innostuksensa maalaamiseen. Häntä vaivaa sumuinen ikävän tunne, kyllästyminen, irrallaan oleminen todellisuudesta. Hänen aikansa kuluu sätkiä polttaessa ja miettiessä, kuinka monta naista hänen viriilillä naapurillaan, Balestrieri-nimisellä vanhalla taiteilijalla on.

Dinolle ikävä ei merkitse huvituksen vastakohtaa, vaan yhteyden menettämistä ulkomaailmaan. Tämä tunne on vaivannut häntä lapsuudesta asti. Silloin hän saattoi yhtäkkiä lopettaa leikkimisen ja istua tuntikausia tekemättä mitään. Lapsena hän ryhtyi jopa kirjoittamaan “ikävän maailmanhistoriaa”. Työ jäi kuitenkin kesken muutaman sivun jälkeen – koska nuori kirjoittaja kyllästyi.

“Alussa oli siis ikävä, jota kansankielellä kutsutaan kaaokseksi. Jumala, jota vaivasi ikävä, loi maan ja taivaan, veden, eläimet, kasvit, Aatamin ja Eevan; viimeksi mainitut, joilla vuorostaan oli ikävä paratiisissa, söivät kielletystä hedelmästä.”

Aikuisiällä Dino on järkeillyt, että hänen ongelmansa johtuvat rahasta. Hän on ikävystynyt, koska sattuu olemaan rikas. Hänellä on varakas äiti, kuivakka liikenainen, jota hän vastahakoisesti käy tapaamassa. Ikävä varjostaa äidin ja pojan kylmähköjä kohtaamisia, samoin kuin Dinon suhdetta nuoreen Ceciliaan, Balestrierin rakastajattareen, johon kertoja tutustuu vanhan maalarin kuoltua.

Kummassakin suhteessa on kyse vallasta ja omistamisesta. Äidin ja pojan välejä riipii ennen kaikkea raha, Dinon ja Cecilian suhdetta rakkaus – tai sen puute. Viileä välinpitämättömyys leijuu ateljeessa silloin, kun Cecilia tulee vierailuilleen. Dino alkaa välittää tytöstä vasta sitten, kun tämä ensimmäisen kerran jättää tulematta tapaamiseen:

“Käsitin, että joskin Cecilia ei tähän mennessä ollut merkinnyt minulle mitään, sai hänen myöhästymisensä hänet merkitsemään: hän oli minulle jotakin.”

Mitä tavoittamattomampi Ceciliasta tulee, sitä todellisemmaksi tyttö muuttuu kertojan silmissä. Kun Dino tajuaa tytön tapailevan toista miestä, raamikasta näyttelijää Luciania, Ceciliasta muodostuu Dinolle melkeinpä pakkomielle. Lopulta kertoja löytää itsensä vakoilemasta tyttöä kahvilan ikkunasta. Hän haluaa omistaa Cecilian, suunnittelee jopa kosivansa tätä, samalla kun toivoo riipivän rakkautensa sammuvan. 

“En ollut onnistunut kyllästymään häneen niin kauan kuin hän oli rakastajattarenani, mutta ehkäpä ikävystyisin häneen perin juurin kohta kun hänestä tulisi vaimoni.”

Kivulias ja tuhoava mustasukkaisuus on kallis oppitunti, jonka kuluessa Dino tekee lopulta tärkeän oivalluksen: todellinen rakkaus ei merkitse omistamista. Rakkauden ydin ei piile siinä, että ihminen omistaa toisen, vaan siinä onnessa, että tuo toinen ylipäätään on olemassa.

Kaarina Mieskiven suomentama Tyhjä kangas ilmestyi alkukielellä vuonna 1960, kaksikymmentäkaksi vuotta Jean-Paul Sartren Inhon (La nausée) jälkeen. Romaanit keskustelevat keskenään ja viitaavat toisiinsa: Sartren ranskalaista päähenkilöä vaivaa inho, kuvotus kaikkea kohtaan. Moravian kertoja puolestaan velloo ikävän vallassa. Tyhjän kankaan italiankielinen nimi onkin La noia, joka merkitsee ikävystymistä, pitkäveteisyyttä. Eksistentialistinen tuska ja merkityksettömyyden kokeminen ovat niin Inhon kuin Tyhjän kankaan taustalla.

Vaikka Moravian romaani käsittelee ikävää, kirjassa on kuitenkin myös huumoria. Tämä ei tietenkään ole mikään ihme; useinhan hauska ponnistaa murheen alhosta. Huumori on ikävystyneen paras selviytymiskeino.

Romaanista löytyi monia lauseita, joiden viereen tein lyijykynällä merkintöjä. Yhden noista kohdista voi kokea melkeinpä lohduttavaksi, ainakin taiteilijan näkökulmasta. Lause käsittelee Balestrierin tekemää värikästä maalausta, jota Dino tuijottaa unessaan:

“En osaa sanoa, onko se ruma vai kaunis, mutta ainakin se on maalattu.”