Ihminen tarvitsee sanoja, joihin voi nojata

Isi oli Aamrikas ja sillä oli vdookmera.

Tämä on yksi ensimmäisistä päiväkirjamerkinnöistäni. Olin ehkä viisivuotias, päiväkoti-ikäinen pellavapää, lyijykynä tiukasti vasemmassa kädessä.

Noihin aikoihin minulla oli ilmeisesti tapana kirjoittaa iskeviä one-linereita. Toinen merkintä kuuluu näin:

Ylihuomena oli päsijäinen.

Myöhemmin päiväkirjaan alkoi ilmestyä vähän pidempiä tarinoita päiväkodin tapahtumista. Niissä s-kirjaimet olivatkin yhtäkkiä c-kirjaimia, ja muitakin poikkeavuuksia esiintyi. Merkitys välittyi silti. Tekstini muistutti jonkinlaista Mikael Agricolan aikaista vanhaa suomea.

Jostakin syystä minulla on aina ollut tarve ilmaista itseäni sanoilla. Ala-asteella aloin rustata runoja Riipisensillasta ja äidin silmistä, Lapuanjoesta ja sinikelloista. Kirjoitin tarinaa viidestä sisaresta, jotka erehdyttävästi muistuttivat Louisa May Alcottin Pikku naisia. Raahasin paksun nahkakantisen muistikirjani jopa Playa del Inglesiin, kirjoitin kolmatta lukua aurinkotuolissa ja katselin uima-altaassa välkehtivää vettä.

Kun Estonia upposi, olin 12-vuotias. Televisio kuulutti kuolleiden määrän, uutiskuvissa lainehti synkkä musta meri. Onnettomuus järkytti suuresti, hyökyi mieleen ennen nukkumaanmenoa. Yhtenä päivänä tallensin tunteeni runoon, jonka nimi oli Estonian kohtalo. Se julkaistiin Lapuan Sanomissa. Muistan opettajan kehuneen runoa tunnin jälkeen.

Jo varhain huomasin, että kirjoittaminen helpottaa oloa. Huomasin myös, että kirjoittamani teksti voi koskettaa muita ihmisiä. Kun äiti pyyhki kyyneliä lukiessaan äitienpäivärunoni tai kun isä halasi minua syntymäpäiväkorttinsa luettuaan, tiesin, että olin saanut välitettyä tunteeni toiselle ihmiselle.

***

Joskus kuulee väitettävän, että sanat ovat turhia. Sanat eivät merkitse mitään. Vain teot puhuvat.

Ymmärrän hyvin, mitä sillä tarkoitetaan, ja toisinaan itsekin ajattelen niin. Mutta on myös tilanteita, joissa sanat ovat pelastaneet minut. Olen kuullut laulun, jonka lyriikat ovat auttaneet pahimman yli. Olen tavannut ystävän, joka on sanonut juuri oikean lauseen. Olen lukenut runon, joka on auttanut minua itkemään.

(- -) En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.

Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä. (- -)

-Pablo Neruda: Tänä yönä voin kirjoittaa… (Andien mainingit, 1973, suom. Pentti Saaritsa)

Myös omat sanani ovat auttaneet minua, sanat jotka olen itse kirjoittanut. Sanat, jotka ovat järjestäneet kaaoksen novelliksi, runoksi, lauluksi, kokonaiseksi romaaniksi tai näytelmäksi. Sanat, joiden kautta olen saanut purkaa surua, voimattomuutta, epätoivoa, rakkautta, riemua, ohimeneviä onnenkipinöitä.

Huomaan, että suhtaudun sanoihin vakavasti. Sanoilla voi aloittaa vaikka mitä, elämänmittaisen rakkauden tai ystävyyden, mennäänkö kahville, sulla on jotenkin jännä nenä, tekee mieli painaa sun nenää, saanko mä painaa sitä. Sanoilla voi osoittaa kiintymystä ja hellyyttä, kehua kaveria, antaa tunnustusta, tehdä toinen iloiseksi. Sanoilla voi lohduttaa surevaa, pyytää anteeksi, aloittaa alusta. Sanoilla rakennetaan luottamusta ihmisten välille.

Valitettavasti sanoja käytetään myös väärin. Niillä loukataan, uhkaillaan, syrjitään, jätetään ulkopuolelle.

Sanoilla voi myös lopettaa asioita. Tehdä päätöksiä. Ehdottaa eroa, toivottaa kaikkea hyvää.

Sanat voivat olla täynnä raivoa ja suuttumusta, katkeruutta tai pettymystä. Joskus sellaisiakin sanoja tarvitaan, jotta voi jatkaa eteenpäin. Jotta paha mieli ei juuttuisi möykyksi kurkkuun.

Surullisimpia ovat sanat, joita ei uskalla sanoa ääneen, vaikka haluaisi.

Surullisia ovat myös sellaiset sanat, jotka eivät tarkoita mitään. Kauniit, höyhenkevyet sanat, jotka leijuvat maahan toteutumatta koskaan.

(- -) pettävä taivas, lumen märkä puuska/

riittää kumoamaan/ auringon puolinaiset lupaukset, (- -)

-Jyri Schreck: En kiellä, olen allapäin (Muuttopäivät, 1973)

Parhaimmillaan sanat voivat olla ehdottoman rehellisiä ja suoria, täsmällisiä. Sanat voivat olla jykeviä kuin kallio, jonka laelle saa kiivetä ja levähtää hetken. Sellaisia sanoja tarvitaan.

Sellaiset sanat auttavat olemaan ja selviytymään tässä maailmassa, joka on arvaamaton ja turvaton, pelokas planeetta. Ja samalla täynnä toivoa ja tulevaisuudenuskoa.

 

(- -) Kuitenkin käteni, olkapääni

ovat painosta väsyneet. 

Sanat istuvat niillä kuin linnut,

muuttolinnut,

lentääkseen kevättä

kädestä käteen, olkapäältä olkapäälle. (- -)

-Marja-Liisa Vartio: Vihreää sukua (Runot ja proosarunot, 1966)

 

 

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää kaikille, ja keväistä palmusunnuntaita!

Muistakaa äänestää tänään.