Itsenäisyyttä voi käsitellä myös komedian keinoin

Sain viime vuoden lopulla kiinnostavan ehdotuksen. Voisinko kirjoittaa Vaasan kaupunginteatterille monologin, joka käsittelisi itsenäisyyttä ja Pohjanmaata? Ja olisi mielellään myös komedia.

Yön pimeinä tunteina mietin tuota haastavaa yhtälöä. Itsenäisyys + Pohjanmaa + komedia = x. Kainalot hikisinä yritin löytää ratkaisua. Miten kirjoittaa hauskasti itsenäisyydestä, jota on perinteisesti pidetty Suomessa varsin vakavana aiheena? Miten työstää komediallista materiaalia teemasta, johon etenkin Pohjanmaalla suhtaudutaan syvällä hartaudella?

Hetken ynnäiltyäni päätin tarttua haasteeseen. Päässäni alkoi elellä päähenkilö Jarppa, noin viisikymppinen mies, joka on asunut jo yli 30 vuotta Helsingin vilskeessä. Vanhemmiten Jarppa on kuitenkin ruvennut kaipaamaan kiihkeästi takaisin kotiseudulleen, Pohjanmaalle. Tarkemmin sanottuna Lapualle.

Mistä minäkin olen kotoisin.

(Minulla ja Jarpalla saattaa olla muutakin yhteistä, mutta ei siitä sen enempää.)

Jarppa on ottanut vastaan suuren tehtävän: hän on luvannut pitää puheen vanhalla koulullaan Suomi 100 -juhlassa. Tilaisuus on jo seuraavana päivänä, mutta Jarppa ei ole vielä keksinyt mitään järkevää sanottavaa. Ajatuksissa myllää lapualainen ensirakkaus Sussu, jonka elämää Jarppa seuraa nykyään Instagramin välityksellä. Sussu on edelleen erittäin ihana. Valitettavasti Sussu ei suostu poistumaan Jarpan päästä edes akupunktion keinoin.

Monologin kuluessa Jarppa yrittää paitsi saada yhteyden Sussuun, myös kehitellä ideaa juhlapuhetta varten. Hän pohtii, millaisena hän näkee Pohjanmaan nykyään. Mitä itsenäisyys hänelle merkitsee, entä koti, uskonto ja isänmaa? Ja miksi hän ravaa Lapualla nykyään niin usein, että hänen vanha äitinsä on jo burnoutin partaalla?

Itsenäisyys on monologin läpäisevä suuri teema. Se näkyy myös monologin nimessä: Mun Pohjanmaa – Itsenäinen komedia. Kirjoitusprosessin aikana ymmärsin, että itsenäisyyttä ei tarvitse käsitellä pelkästään yhteiskunnallisella tasolla – vaikka tuokin taso on toki mukana. Tässä tarinassa on kyse on myös yksilön itsenäisyydestä; siitä, millaista on olla vapaa ja riippumaton ihminen, tehdä omat valintansa.

Kiinnostavaa on myös se, mikä valintojamme ohjaa ja mikä meitä milloinkin ajaa eteenpäin. Onko kyse kapinasta, ylpeydestä, pelosta vai rakkaudesta? Tähtäämmekö johonkin tavoitteeseen siksi, että itse sitä haluamme vai siksi, että toiset sitä odottavat? Millä tavalla edellisten sukupolvien toiveet ja arvot säätelevät meidän elämäämme? Monologissa pääseekin ääneen muun muassa Jarpan edesmennyt mumma, joka seuraa lapsenlapsensa vaiheita pilvenreunalta.

Yksi tärkeä teema on myös katumus. En ollut kirjoittanut sitä tietoisesti tekstiin, mutta näyttelijä Jari Hietanen ja ohjaaja Erik Kiviniemi bongasivat sen käsikirjoituksesta ja pitivät sitä keskeisenä aiheena.

Jarppa katuu monia asioita, muun muassa sitä, mitä hän sanoi Sussulle ennen kuin muutti Helsinkiin.

Ja myös sitä, mitä hän ei koskaan sanonut.

Muistan, kuinka haastattelin vuosia sitten Juba Tuomolaa, Viivin ja Wagnerin luonutta sarjakuvataiteilijaa. Haastattelussa puhuimme muun muassa siitä, mistä komedia kumpuaa. En enää muista sanatarkasti Tuomolan vastausta, mutta muistan hänen sanoneen jotakin sellaista, että hauska syntyy tuskasta ja kärsimyksestä.

Huomasin tämän jälleen kerran myös omassa kirjoitustyössäni. Mun Pohjanmaa -monologin päähenkilö kärsii ennen kaikkea kaipauksesta ja koti-ikävästä. Nämä ovat minullekin tuttuja tunteita. Minäkin olen katsonut ahtaan kerrostaloasuntoni ikkunasta ulos ja todennut, että minun näköalani koostuu nykyisin yhdestä koivusta sekä vastapäisellä parvekkeella tupakoivasta naapurista.

Kaipaus, kärsimys  ja katumus voivat kääntyä huumoriksi, kun niitä käsittelee tietystä näkökulmasta, pilke silmäkulmassa. Tragedia ja komedia ovat hyvin lähellä toisiaan – ja tässäkin teoksessa nauru saa seurakseen surun.

*

Viime viikolla kävin Vaasan kaupunginteatterissa seuraamassa monologin harjoituksia. Oletin treenien olevan Julia-salissa, jossa näytelmää aletaan esittää 2.9. alkaen. Kun avasin oven ja kurkistin saliin, näin näyttämöllä valtavan valkoisen muumin.

“Tuota…. Onko täällä tänään Mun Pohjanmaa -harjoitukset”, kysyin hämmentyneenä.

“Näyttääkö tää siltä”, joku työryhmästä naurahti. Ymmärsin, että Julia-salissa olivat käynnissä Tove Janssonin Näkymätön lapsi -satuun pohjautuvan näytelmän treenit.

Minua neuvottiinkin menemään Ullakolle neljänteen kerrokseen. Tapasin siellä Jari Hietasen ja Erik Kiviniemen, näyttelijän ja ohjaajan, joiden kanssa olen saanut käydä pitkiä ja antoisia keskusteluja monologin sisällöstä ja jotka ovat antaneet minulle palautetta kirjoitusprosessin aikana. Tapasin myös Jenny Malmbergin, joka vastaa esityksessä muun muassa pianonsoitosta. Oli hauskaa seurata harjoitusten kulkua ja nähdä, miten Jarppa ja muut esityksen hahmot heräävät henkiin monipuolisen Jari Hietasen tulkitsemana.

Tänä torstaina Vaasan kaupunginteatterissa vietetään näytäntökauden avajaisia, joissa saadaan nauttia maistiaisia teatterin tulevista näytelmistä. Huomenna siis minäkin pakkaan laukkuni ja lähden junalla kohti Pohjanmaata.

Mun Pohjanmaata.