Kauhu on hyödyllistä kirjailijalle

The journey itself was her positive action, her destination vague, unimagined, perhaps nonexistent.”

-Shirley Jackson: The Haunting of Hill House (1959)

Tänä vuonna päätin tarttua ensimmäistä kertaa Helmet-lukuhaasteeseen. Vuoden 2019 aikana olisi tarkoitus lukea mahdollisimman monta teosta kirjastoalan ammattilaisten kokoaman haastelistan inspiroimana. Yhteensä 50 kohtaa sisältävä lista löytyy täältä, Helmetin sivuilta.

Olen jo pitkään miettinyt, että haluaisin kirjoittaa blogiini enemmän kirjoista, joita jatkuvasti luen. En ole kuitenkaan osannut päättää, mistä teoksesta aloittaisin, joten ajattelin, että lukuhaaste voisi luoda toimivat raamit tälle toiminnalle. Samalla haluan saada bloggaamiseeni enemmän säännöllisyyttä.

Lukuhaasteessa päätin tarttua ensimmäiseksi kohtaan 3:

Kirja sellaisesta kirjallisuuden  lajista, jota et yleensä lue.

Valitsin kirjaksi amerikkalaisen Shirley Jacksonin (1916-1965) romaanin The Haunting of Hill House,  joka edustaa kauhukirjallisuutta. (Myönnettäköön, että aloin lukea kirjaa jo viime vuoden puolella, mutta sain ahmittua sen loppuun 4. tammikuuta 2019.)

Täytyy tunnustaa, että olen perehtynyt hyvin vähän genrekirjallisuuteen. Jännitys- ja kauhukirjallisuus on minulle tuttua lähinnä yliopiston dekkarikurssilta 2000-luvun puolivälistä. Jo lapsena luin paljon mieluummin Anna- ja Runotyttö-kirjoja kuin Neiti Etsiviä.

Viime aikoina olen kuitenkin tuntenut mystistä vetoa trillereihin sekä sellaisiin kirjoihin, jotka sisältävät jonkinlaisen mysteerin.

Viehtymys salaperäisiin sävyihin alkoi oikeastaan jo Venetsialaisia kirjoittaessani. Minulla oli intuitiivinen tunne siitä, että romaanin kesäidyllin ylle pitäisi luoda synkkä, tumma pilvi. Alusta asti tiesin, että kirjassa tulisi olla uhkaava, henkeä pidättävä tunnelma.

En kuitenkaan tiedostanut, että Venetsialaisissa olisi trillerimäisiä piirteitä, ennen kuin jotkut lukijat kiinnittivät asiaan huomiota. Kerran minulta jopa kysyttiin, olenko ikinä ajatellut kirjoittavani trilleriä tai dekkaria. Sellainen ei ollut tullut edes mieleeni, koska tunnen lajia niin vähän.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirjailijan ja kirjailijaksi haluavien kannattaa tutustua erilaisiin genreihin. Esimerkiksi dekkarit ja kauhuromaanit voivat opettaa kirjoittajaa siinä, miten kertomukseen luodaan jännitettä ja miten lukija pidetään kertojan otteessa.

The Haunting of Hill House –romaanin löysin torinolaisesta kirjakaupasta. En ollut aiemmin kuullutkaan tuosta kirjasta, joka on innoittanut myös samannimisen Netflix-sarjan. Sarjasta olen nähnyt vasta yhden jakson, mutta se näyttäisi juonikuvioltaan poikkeavan melko paljon alkuperäisestä teoksesta.

Aloin lukea Jacksonin kirjaa istuessani ravintolassa Torinossa. Lumouduin heti ensimmäisellä sivulla lukiessani kuvausta tarinan synkästä tapahtumapaikasta, Hill Housen talosta:

”Hill House, not sane, stood by itself against its hills, holding darkness within; it has stood so for eighty years and might stand for eighty more.”

Halusin astua sisään tuohon taloon, vaikka hiukan pelottikin.

Sama tunne on kirjan päähenkilöllä, kolmikymppisellä Eleanor Vancella. Eleanor ei ole löytänyt paikkaansa maailmassa, suhde sisareen on viileä, ja sisarusten äiti on hiljattain kuollut. Sairasta äitiään hoivannut Eleanor kaipaa elämäänsä nyt jotakin uutta ja jännittävää, ilahduttavaa seikkailua, yllätyksellistä käännettä.

Kun yliluonnollisista ilmiöistä kiinnostunut tohtori Montague kutsuu ryhmän ihmisiä tutkimaan kanssaan pahamaineisen Hill Housen arvoitusta, Eleanor ottaa kutsun vastaan. Eleanor on lapsuudessaan kokenut oudon, selittämättömän ilmiön, joka oli kantautunut tohtorin korviin.

Heti ensinäkemältä Eleanor aistii talossa jotakin uhkaavaa ja sairasta. Tunne vahvistuu entisestään, kun hänet johdatetaan omaan makuukamariinsa, niin sanottuun ”siniseen huoneeseen”, jossa on hämärä tunnelma ja raskas, sininen sisustus.

Eleanorin ahdistus kuitenkin helpottaa jo samana iltana, kun hän tutustuu samanikäiseen Theodoraan, talon toiseen naispuoliseen vieraaseen, joka tuntuu heti ihmeellisen läheiseltä. Theodoran eloisa ja kujeileva luonne vetää Eleanoria puoleensa, ja pian naiset ystävystyvät ja turvautuvat toisiinsa vieraan talon sokkeloissa.

Aikoinaan gradua tehdessäni tutustuin kirjallisuuden kaksoisolentomotiiviin. Perehdyin Markku Envallin kirjaan Toinen minä (1988), joka sisältää hienoja esseitä kirjallisuudessa esiintyvistä kaksoisolennon tyypeistä. Näitä ovat muu muassa sivupersoona, varjo ja parempi minä.

The Haunting of Hill Housea lukiessa tuntui, että Theodoran hahmo on yhdistelmä kaikkia edellä mainittuja. Envall kirjoittaa, että varjo on ”tietoisuudesta torjuttujen ainesten projektio ulkomaailmaan”. Juuri tällainen hahmo Theodora vaikuttaisi olevan. Hän on päähenkilön kätkettyjen puolien ja tukahdutettujen halujen ruumiillistuma, vierellä kulkeva arvaamaton varjo, rohkeampi versio tarinan päähenkilöstä. Envallin varjoja käsittelevä essee loppuu puhuttelevaan lauseeseen: ”Ellet ole oma itsesi, joku toinen ryhtyy siksi.”

Kirjan useimmissa kohtauksissa muut henkilöt tuntuvat näkevän Theodoran ja puhuvat hänelle. Kuitenkin kirjan alkupuolen luvussa, jossa Theodora vasta saapuu taloon, hänet voi tulkita myös Eleanorin näkymättömäksi ihanneminäksi, eräänlaiseksi pelastavaksi enkeliksi, jonka Eleanor on itse keksinyt. Merkille pantavaa on sekin, että Theodoralla ei ole sukunimeä toisin kuin kirjan muilla henkilöillä.

Romaanissa on käytetty hyytäviä kauhuelementtejä: talossa kuuluu öisin kummallista jyskytystä, ovet avautuvat ja sulkeutuvat itsekseen, seinään ilmestyy outo viesti ja Eleanorin nimi, Theodoran vaatteet löytyvät tahrittuina vereen. Ovatko ilmiöt yliluonnollisia, vai tekeekö joku asukkaista pilaa muiden kustannuksella?

Nämä hienosti kuvatut kohtaukset eivät herättäneet minussa yhtä paljon kauhua kuin se taitavasti kuvattu ulkopuolisuuden tunne, josta Eleanor alkaa talossa kärsiä. Hill Housen asukkaissa ilmenee vähitellen ikäviä luonteenpiirteitä, eikä Theodorakaan ole poikkeus. Yhtenä päivänä Eleanor huomaa, että Theodora ja taloon kutsuttu nuori mies Luke viettävät aikaa mieluummin kahdestaan kuin hänen kanssaan. Kipeä hyväksytyksi tulemisen tarve sekä ulkopuolisuudentunteen aiheuttama kauhu ja pettymys jylläävät romaanin ytimessä ja liittyvät kiinteästi myös kirjan traagiseen loppuratkaisuun.

Jacksonin 70 vuotta sitten ilmestynyt teos on kestänyt hyvin aikaa, ja sen sivuilla häilyy ilmiselvä klassikon henki. Romaanin kieli on koukuttavaa, virtaavaa ja ihailtavan lumovoimaista. Kirja sisältää myös osuvia ja tunnistettavia havaintoja ihmisen mielenliikkeistä.

”Now what was here, she wondered, what was here and is gone, or what was going to be here and never came?”

***

Toivottavasti joku muukin uskaltaa astua sisään Hill Housen pimeisiin huoneisiin tämän postauksen innoittamana. Kirjan englanti oli mielestäni melko nopealukuista.

Seuraavissa postauksissa on luvassa muita kirjoja, ja muita kuulumisia. Tervetuloa blogiin seuraamaan tätä kirjamatkaa ja MinäKertojan uusia seikkailuja!