Kirjailija ja näyttelijät saman katon alla

Viime aikoina elämäni on ollut aikamoista draamaa.

Olen kirjoittanut näytelmän nimeltä Saman katon alla, jonka ensi-ilta on syyskuussa Vaasan kaupunginteatterissa. Tarina sijoittuu joulun aikaan, jolloin eteläpohjalaiselle karjatilalle saapuu perheen nuorempi poika Helsingistä tuoreen kihlattunsa kanssa. Henkilöhahmot ovat pohjalaisittain ilmaistuna “eri vesillä pestyjä” keskenään, joten kulttuurisilta (eikä muiltakaan) yhteentörmäyksiltä vältytä.

Teatterin ohjelmalehtisessä on kuvaus näytelmän sisällöstä:

Pohjimmiltaan näytelmä käsittelee sitä, miten me ihmiset voisimme hyväksyä paremmin toisemme ja toistemme erilaiset tavat, taustat ja persoonallisuudenpiirteet. Pohtiessaan suvaitsemisen tematiikkaa ja sivutessaan myös maatalouden ahdinkoa tekstistä tuli lopulta hämmentävän ajankohtainen.

Vaikka näytelmä vaati runsaasti taustatyötä, itse kirjoittaminen sujui melko vaivattomasti. Hahmot tuntuivat alusti asti läheisiltä ja todellisilta, lihaa ja verta olevilta ihmisiltä. He rakastavat, riitelevät, kadehtivat, itkevät ja nauravat. He kaipaavat kunnioitusta, hyväksyntää, halausta. He pelkäävät, mitä huominen tuo tullessaan. Heillä on suuria odotuksia, jotka romuttuvat.

Mutta he eivät luovuta.

Välillä minua itketti, etenkin kun kirjoitin näytelmän loppukohtauksia. Mutta enimmäkseen minulla oli hauskaa noiden hahmojen kanssa.

Olin helpottunut, että myös näyttelijöillä oli hauskaa kun he lukivat tekstiä.

Pääsin viime kuussa teatterille seuraamaan näytelmän ensimmäisiä lukuharjoituksia. Se oli tietysti hyvin jännittävää. Nukuin edeltävän yön hotellin kylpyhuoneessa, koska liikenteen äänet häiritsivät jopa korvatulppien läpi.

Mutta ehkä minua pikemminkin häiritsi se kauhunsekainen jännitys, joka sykki sydämessäni. Miten näyttelijät suhtautuvat käsikirjoitukseen? Entä jos he ajattelevat, että olen samanlainen kuin kirjoittamani hahmot – että olen samanlainen kuin Hane, joka keikkuu tuvassa saunapyyhe lanteillaan ja laukoo hämmentäviä kommentteja?

Olin ostanut lukuharjoituksia varten uudet keväiset kävelykengät, joita olin etsinyt Seinäjoelta noin neljä tuntia.

Mutta juuri sinä päivänä, kun kopsuttelin teatterille uusissa kiiltävissä jalkineissani, satoi loskaa. Kengät ja sukat olivat märät, kun saavuin teatterille.

Salasin sen kaikilta.

En ollut koskaan aiemmin osallistunut näytelmän lukuharjoituksiin. Olin kuvitellut, että näyttelijät istuvat aina pitkän kokouspöydän äärellä ja lukevat repliikkejä silmälasit päässään, kädessään neonvihreä tussikynä.

Nämä lukuharjoitukset pidettiin kuitenkin näyttämöllä, Kuka pelkää Virginia Woolfia? -näytelmän lavasteissa, Marthan ja Georgen olohuoneessa. (Tuo hieno klassikko pyöri teatterissa kuluneena keväänä).

Oli kiinnostavaa seurata, kuinka näyttelijät lukivat tekstiäni, kahtena eri päivänä. Monet jo eläytyivät rooliinsa, etsivät ihmistä repliikkien takaa, hakivat ääntä jolla voisivat hahmon esittää. Ohjaaja ja dramaturgi seurasivat luentaa, välillä näyttelijät esittivät kysymyksiä ja me pohdimme yhdessä, miksi joku hahmo toimii näin. Joissakin kohdissa selitin, miten minä näen kyseisen henkilön, mikä hänen motiivinsa on.

Lukuharjoitusten seuraaminen oli näytelmän kannalta todella hyödyllistä. Käsikirjoituksesta löytyi muutamia kohtia, joita täytyi vielä viilata, vaihtaa dialogien järjestystä kohtauksen sisällä, tuoda johonkin keskusteluun enemmän “vaaran tuntua”.

Teatterilla huomasin myös, mitkä kohtaukset toimivat erityisen hyvin. Välillä näyttelijöitä nauratti niin, että he hädin tuskin pystyivät lausumaan repliikkejään.

Sillä hetkellä olisin halunnut rynnätä halaamaan heitä kaikkia.

Oli myös mahtavaa saada näyttelijöiltä hyvää palautetta käsikirjoituksesta. Lisäksi oli hienoa olla hetken osana työyhteisöä, keskustella, nähdä ihmisiä! Tällainen sosialisointi on kirjailijalle aikamoista luksusta.

Aivan lukuharjoitusten alussa minua pyydettiin lavalle kertomaan hiukan näytelmän syntyvaiheista. Tuntui hassulta istua näyttämöllä kirkkaissa valoissa, kun näyttelijät kuuntelivat minua pimeästä katsomosta.

Kun he vuorostaan astuivat areenalle ja minä sain pujahtaa katsomon kätköihin, tunsin olevani tutuimmassa roolissani.

Tuosta hetkestä tuli mieleeni Charles Bukowskin romaani Hollywood (1989), jossa Bukowskin alter ego Henry Chinaski käsikirjoittaa elokuvaa nimeltä Barfly. Sen myötä hän tutustuu leffamaailman lainalaisuuksiin ja filmiteollisuuden koukeroihin.

Joissakin elokuva-alan juhlissa hän seurailee sivusta salamavalojen välkettä, tunnetun filmitähden saapumista parrasvaloihin. Silloin hän oivaltaa kirkkaasti, kuinka hänellä, kirjailijalla, oli lopulta aina tarkkailijan rooli.

” – – the writer was where he belonged: in some dark corner, watching.”