Kirjoittaako kirjailija yhä uudelleen samaa tarinaa?

Lupasin vielä kirjoittaa lauantaipäivän kokemuksistani Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla.

Olin sopinut, että näen isosiskoni kymmentä vaille ennen H-hetkeä. Lähdin kuitenkin kotoa liian myöhään, juoksin hikisenä pitkin katuja ja laskin minuutteja. Tajusin että myöhästyn, mikäli ihmettä ei tapahdu. Sillä hetkellä tein jotakin radikaalia: hyppäsin taksiin.

Näin olen tehnyt useasti aiemminkin vastaavanlaisessa tilanteessa. Ihminen ei muutu paitsi ehkä tarinoissa.

Onneksi ehdin hyvin paikan päälle kaaoksesta huolimatta enkä myöhästynyt sekuntiakaan ensimmäisestä esityksestä, ruotsalaisen Joakim Zanderin haastattelusta.

Lauantaina estradille astuivat myös irakilaislähtöinen, nykyään Suomessa asuva kirjailija Hassan Blasim, islantilainen kirjailija ja muusikko Sjón sekä ruotsalainen Malin Lindroth. Lindrothin ja häntä haastatelleen kirjailija Kaisa Haatasen keskustelu oli varsinainen lauantain piristysruiske. Lindroth on kirjoittanut esseeromaanin Vanhapiika, joka on myynyt Ruotsissa jo ainakin 14 000 kappaletta. Teos kertoo siitä, millaista on elää yksin lapsettomana naisena yhteiskunnassa, jossa normin mukaista on solmia parisuhde ja perustaa perhe. Haatanen esitti Lindrothille hauskoja, suorasukaisia kysymyksiä, joihin ruotsalaiskirjailija vastasi osuvasti ja rehellisesti. Minua huvittaa vieläkin käsite, jonka Lindroth sanoi keskustelussa kuin ohimennen: vanhapeakness.

Lauantaina odotin eniten Rachel Cuskin ja Philip Teirin keskustelua. Kanadassa syntyneen, nykyään Englannissa asuvan Cuskin kolmiosainen romaanisarja (Outline, Transit ja Kudos) on herättänyt paljon huomiota ja arvostusta kirjamaailmassa.

“Pitkän pohdinnan jälkeen Cusk on yrittänyt kehittää uudenlaisen kerrontatavan, joka voisi kuvata henkilökohtaista kokemusta ilman subjektiivisuuden ja kirjaimellisuuden poliittista painolastia, vapaana tarinallisuuden konventioista”, kuvaillaan Cuskin suomalaisen kustantamon S&S:n sivuilla.

Cuskin kirjoitustyylissä minäkertojan oma todellisuus ei ole pääroolissa, vaan kertoja keskittyy kuvaamaan kohtaamiensa henkilöiden elämää, samalla kun hänen oma tarinansa ja omat tunteensa hehkuvat koko ajan taustalla, rivien väleissä.

Luin hiljattain romaanisarjan ensimmäisen osan, joka on suomennettu nimellä Ääriviivat. Se kertoo eronneesta kirjailijasta, Fayesta, joka matkustaa Ateenaan opettamaan luovaa kirjoittamista. Faye kohtaa matkallaan monenlaisia ihmisiä: vierustoverin lentokoneessa, kreikkalaisen menestyskirjailijan ravintolassa, ryhmän eri ikäisiä kurssilaisia luokkahuoneessa, kovia kokeneen opettajakollegan joka potee voimakasta kirjoittamisen kriisiä. Nämä uudet ja vanhat tuttavat uskoutuvat Fayelle ja kertovat tälle elämäntarinoitaan, palaavat menneiden vuosien kipupisteisiin ja välähteleviin onnenhetkiin.

Romaanissa käsitellään syvällisesti ja älykkäästi muun muassa identiteetin muutoksia, avioeroa ja sitä, millaista on luoda itsensä uudelleen, kun turvalliset rakenteet ovat romuttuneet. Juuri ero ja irti päästäminen tuntuvat olevan romaanin ytimessä – se, miten tuskallista on luopua jostakin tutusta ja rakkaasta. Miten tottua uuteen tilanteeseen? Onko mahdollista enää rakastua kehenkään?

Oli kiinnostavaa kuunnella, kuinka Cusk kertoi uuden kerrontatavan synnystä. Perinteiset fiktion muodot (kuten nykyisin laajasti suosittu näkökulmakerronta), tuntuivat hänestä jotenkin vääriltä. Autofiktiona Cusk ei kuitenkaan omia teoksiaan pidä, vaikkakin hänen kirjoitustyylissään on aistittavissa vahva henkilökohtaisuuden aura. Hänen tavoitteenaan olikin, että lukija mieltäisi hänet ja Fayen suurinpiirtein samaksi ihmiseksi.

“Mielestäni näissä päämäärät ovat samanlaisia, mutta reitti on eri”, hän kuvailee autofiktion ja oman kerrontatyylinsä välisiä eroja.

Festivaali huipentui virolaisen Kai Aareleidin ja häntä haastatelleen Joel Haahtelan keskusteluun. Oli hienoa kuunnella, kun kaksi kirjailijaa vaihtoi kokemuksiaan tästä erikoisesta ammatista, sekä myös kirjoitusprosessin vaikeista hetkistä ja ajoittaisesta uskonpuutteesta.

“Pitää olla sellaisia kuvia tai kohtauksia, joista on pidettävä kiinni,  jotka antavat takaisin sen voiman ja palauttavat uskon heikkoina hetkinä”, Kai Aareleid sanoi.

Myös Haahtela tunnisti alkukuvan merkityksen. Keväällä ilmestynyttä Adelen kysymys -romaania kirjoittaessaan hän esimerkiksi piti tiukasti kiinni mielikuvasta, jossa luostarissa oleva aikuinen mies palaa muistoissaan lapsuuteensa, pieneen poikaan, joka seisoo kerrostalon pihalla.

Haahtela ja Aareleid pohtivat myös sitä, kirjoittaako kirjailija aina samaa tarinaa, yhä uudestaan ja uudestaan. Haahtela siteerasi keskustelun aikana Elizabeth Stroutin kehuttua romaania, Kristiina Rikmanin suomentamaa teosta Nimeni on Lucy Barton , jossa eräs kirjallisuuden opettaja sanoo:

“Teillä on vain yksi tarina. Te kirjoitatte tarinaanne monin tavoin. Älkää koskaan epäilkö tarinaanne.”

Kristiina Rikman palkittiin Helsinki Litin perjantai-illassa Jarl Hellemann -palkinnolla Stroutin romaanin suomentamisesta. Siksikin oli hienoa, että Haahtela mainitsi haastattelussa kyseisen teoksen.

Haahtela kertoi löytäneensä taannoin vanhan, Silta-nimisen novellinsa vuodelta 1994. Tuo sivun mittainen novelli on ensimmäinen hänen kirjoittamansa fiktiivinen teksti, ja siinäkin on hänen mielestään jo nähtävissä kaikki se, mitä hän on kaikissa kirjoissaan käsitellyt: läsnäolon ja poissaolon mysteeri sekä sisäisen ja ulkoisen maailman sekoittuminen.

“Novellissa on poika, joka odottaa tyttöä sillalla, ja se tyttö ei tietysti tule”, Haahtela kuvailee.

Kirjailijoiden tuotannosta pystyy havaitsemaan erilaisia toistuvia teemoja. Kirjailijaystäväni kanssa keskustelin kerran siitä, kuinka Paul Austerin romaaneissa sattuma kiertyy kaiken ympärille; se, miten jokin satunnainen asia vaikuttaa tapahtumien kulkuun.

Väinö Linna on puolestaan tarkastellut kirjoissaan sitä, millaisia seurauksia sodalla on ihmisten elämään. Marguerite Duras käsittelee usein rakkautta, kirjoittamista, luovuutta ja niiden voimaa. Erica Jongin teoksissa toistuu nainen, joka tahtoisi toteuttaa vapaasti omia intohimojaan – ja joskus toteuttaakin. (Tunnustan, että olen lukenut vasta Jongin ensimmäisen ja tuoreimman kirjan, mutta niissä oli selviä yhtäläisyyksiä).

Olen usein miettinyt, kirjoitanko itse samaa tarinaa yhä uudelleen. Varmasti vastaus on kyllä. Vaikka tyyli, kieli ja näkökulmat saattavat muuttua, samat teemat toistuvat, samat kipeät tunteet valuvat tekstiin kuin suolaiset kyyneleet. Romaaneissani ja novelleissani esiintyy usein nainen, joka on kokenut menetyksen, nainen, joka etsii itseään ja paikkaansa maailmassa.

Tällä hetkellä olen kirjoittamassa Vaasan kaupunginteatteriin näytelmää nimeltä Kekkosen tytär. Pitkään en ollut aivan varma, mistä näytelmässä on temaattisella tasolla kyse – eli mistä se syvimmiltään kertoo.

Oli suuri helpotus, kun dramaturgi oli löytänyt tekstistä tarinan ytimen.

En halua tässä vaiheessa vielä paljastaa mikä se on, koska on tärkeää, että yleisö saa itse pohtia näitä asioita sitten, kun näytelmä esitetään. Mutta identiteettiin tämäkin teema liittyy.

Every writer has only one story to tell, and he has to find a way of telling it until the meaning becomes clearer and clearer, until the story becomes at once narrow and larger, more and more precise, more and more reverberating.”

-James Baldwin

PS: Helsinki Litin haastattelut ovat katsottavissa Yle Areenasta.