Kuka on sinun keltaisesi?

Keltaiseksi kutsutaan henkilöä, jolla on erityinen rooli elämässämme. Keltaiset asettuvat ystävien ja rakastettujen välimaastoon.

-Albert Espinosa: Keltainen maailma

Luin hiljattain kirjan, joka valaisi päiviäni auringon lailla. Syvennyin sen lukuihin raitiovaunuissa ja metromatkoilla, ja odottaessani ratikkaa räntäisellä pysäkillä.

Kirjan nimi on Keltainen maailma, ja sen on kirjoittanut espanjalainen kirjailija, insinööri, elokuvantekijä ja näyttelijä Albert Espinosa (s. 1973).

Kaupallinen yhteistyö: Fabula

Olin hypistellyt Keltaista maailmaa monesti kirjakaupoissa, ihaillut sen voimakasta kansiväriä ja lukenut ensimmäisiä lauseita. Kun löysin teoksen sähkökirjana Fabulan tarjonnasta, en epäröinyt hetkeäkään sen avaamista.

Taina Helkamon taidokkaasti suomentama teos on kiehtova sekoitus omaelämäkertaa ja elämäntaito-opasta. Se poikkeaa kuitenkin kaikista muista self help -kirjoista, joihin olen aiemmin tarttunut; Espinosan auringonkeltaisessa elämäntaito-oppaassa puhutaan nimittäin myös kuolemasta.

Espinosa sairastui 14-vuotiaana syöpään. Kymmenen vuoden sairastamisen aikana hän menetti toisen jalan, yhden keuhkon sekä palan maksaa.

Vaikka sairaus otti paljon, se myös antoi paljon. Se auttoi ymmärtämään paremmin itseä ja muita, ja se toi Espinosan elämään joukon ihmisiä, jotka lahjoittivat hänelle kullanarvoisia elämänohjeitaan. Näiden neuvojen ja omien kokemustensa pohjalta Espinosa on hahmotellut 23 oivallusta, joista keltainen maailma muodostuu.

Monet niistä kääntävät pinttyneitä olettamuksia päälaelleen, kuten tämä: ”Menettäminen tekee hyvää”.

”Toisinaan menetykset ovat pieniä, toisinaan suuria, mutta jos totut ymmärtämään niitä, kohtaamaan ne, oivallat lopulta, ettei menetyksiä sellaisenaan ole olemassakaan. Jokaisesta menetyksestä saa jotakin”, kirjailija pohtii.

Espinosan tyyli kirjoittaa on valoisa ja elämänmyönteinen. Kirjassaan hän kehottaa muun muassa kysymään joka päivä viisi hyvää kysymystä ja miettimään ihmiset, jotka osaisivat vastata näihin. Hän muistuttaa myös, kuinka tärkeää on osata sanoa ei. Tämän hänelle opetti 76-vuotias sairaalan huonetoveri, herra joka rakasti appelsiineja ja jonka sanat Espinosa kirjoitti nuorukaisena muistiin:

”Usko pois, ei tuo tullessaan monta kyllää.”

Kirjan kiinnostavin osuus muodostuu luvuista, joissa Espinosa käsittelee keltaisia; henkilöitä, jotka ovat vähän enemmän kuin ystäviä mutta jotka eivät ole rakastettujakaan. He ovat sukulaissieluja, jotka vetävät meitä mystisesti puoleensa, joihin haluamme tutustua vaikkapa lentokentillä tai kahviloissa, jotka tuntuvat ymmärtävän meitä täydellisesti vaikka tapaisimme heidät ensimmäistä kertaa.

Keltaiset voivat olla miehiä tai naisia, tuttuja tai vieraita, heille voi puhua kevyitä ja syvällisiä, heidän kanssaan nukutaan ja herätään. Usein heistä myös erotaan. He saattavat viipyä luonamme vaikkapa vain pari tuntia, tai viikon, tai läpi elämän.

Espinosalle esimerkiksi jotkut sairaalan huonetoverit olivat keltaisia. Kirjailijan mukaan suhde keltaisiin ei vaadi ylläpitoa tai tapaamisia, toisin kuin ystävyyssuhteet.

”He olivat kanssasi, auttoivat sinua tietyllä hetkellä tai sinä autoit heitä jollain nimenomaisella hetkellä. Sitten he jatkavat matkaansa ja heistä tulee jonkun toisen keltaisia.”

Keltaisiin liittyy fyysistä läheisyyttä, halauksia ja hellyyttä. He saavat osansa siitä läsnäolosta, joka aiemmin suotiin vain omalle kumppanille. Keltainen hellyys ei ole luonteeltaan seksuaalista (vaikkakin toisinaan keltaisesta voi tulla myös rakastettu). Tulkitsinkin keltaisen läheisyyden olevan jonkinlaista sielujen sympatiaa.

Suhde keltaiseen voi joskus herättää mustasukkaisuutta parisuhteessa, vaikka siihen ei Espinosan mukaan pitäisi olla syytä. Hänen mielestään on ylipäätään epäreilua, että ”sijoitamme” 95 prosenttia läheisyydestä ja halauksista yhteen ihmiseen, omaan kumppaniin.

”Minusta me teemme siinä virheen. Sen vuoksi on niin paljon uskottomuutta, siksi ihmiset tuntevat itsensä niin yksinäisiksi, sen vuoksi kärsimme fyysisen läheisyyden, hellyyden ja hyväilyn puutteesta”, Espinosa kirjoittaa.

Espinosa ihmettelee myös, miksi ystävät koskettavat toisiaan niin vähän. Hän tekee kiinnostavan havainnon siitä, että ystävyyden käsite ei ole historian saatossa kehittynyt, toisin kuin pari- ja perhesuhteet. Tosiasia kuitenkin on, että maailman meno on toisenlainen kuin vaikkapa renessanssi- tai keskiajalla.

”Ystävän käsite ja rooli ei enää nykyisellä teknologian aikakaudella voi olla sama kuin ennen. Minusta tuntuu, ettei ystävyyssuhteita voi ylläpitää enää samalla tavalla kuin menneillä vuosikymmenillä. Kaikki menettävät ystäviä vuosittain, ja selitykset ovat varsin vaihtelevia [- -]”.

Kenties keltaisen käsitteelle on todellakin tarvetta. Espinosan mukaan ”keltaisuus on ystävyyden uusi aste”.

Tätä kirjaa lukiessani olen paitsi kuunnellut repeatillä Coldplayn Yellow-biisiä, myös pohtinut, ketkä ovat olleet minun elämäni keltaisia.

Sitä ei tarvinnut kauan miettiä. Kaikki heistä eivät täytä aivan jokaista keltaisen määritelmää, kaikkien kanssa en ole esimerkiksi nukkunut tai herännyt.

Mutta jokaisen kanssa olen puhunut tärkeistä asioista, ja jokaista heistä olen halannut.

Ja jokaisen heistä tulen muistamaan aina.

 

Keltainen ystävänpäivähalaus kaikille jo tänään!