Kuuman kirjailijan vapaapäivä
Free time is a terrible thing to waste. Read a book.
-E.A. Bucchianeri
Viime kuukaudet ovat vilahteet ohi hurjan nopeasti. Olen viilettänyt paikasta toiseen vuoroin korkokengissä, vuoroin lenkkareissa tai nilkkureissa, vaihtanut lennosta toppatakin kullanhohtoiseen jakkuun, juossut selkä hikisenä juniin ja raitiovaunuihin ja leikkauttanut siinä sivussa otsatukan.
On tapahtunut paljon hienoja asioita, joista tekisi mieli kirjoittaa romaanin tai novellikokoelman mittaisia postauksia.
Mun Pohjanmaa sai syksyllä ensi-iltansa Vaasan Kaupunginteatterissa ja vieraili pariin otteeseen myös synnyinkaupungissani Lapualla (näistä aiheista lisää myöhemmin). Vuonna 2015 julkaistu Ennen kuin kaikki muuttuu -kirjani ilmestyi pokkarina, ja odotettu Toinen tuntematon -antologia näki päivänvalon. Antologia on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa, ja sen koko tekijäkaarti palkittiin Bonnierin marrasgaalassa viime viikolla. (Minulla oli juhlissa ylläni vihreä paljettimekko, joka saattoi aiheuttaa osassa vieraita tilapäisiä näköhäiriöitä).
Syyskuun 24. päivänä täytin vuosia. Toivoin lahjaksi Håkan Nesserin romaania Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Kirjan nimi oli niin pitkä, että mieheni täytyi ottaa sen kannesta valokuva, jotta hän muistaisi mikä romaani hänen pitäisi ostaa. Toisesta paketista paljastui vaaleanpunainen fleeceaamutakki, joka on ensimmäinen omistamani aamutakki aikuisiällä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tästä alkaisi esimerkiksi keski-ikä tai mitään sellaista.
Ei suinkaan!
Tästä alkavat ihanat, lämpimät aamut.
Syksyn kuluessa olen myös hionut ja editoinut uutta käsikirjoitustani, joka on tällä hetkellä 197 liuskan mittainen. Tämä on yksi selitys siihen, miksi MinäKertoja on ollut viime viikkoina harmittavan hiljainen. (Aion tehdä tässä asiassa parannuksen ja päivittää blogia useammin). Parhaillaan odotan käsikirjoituksesta palautetta. Joka kerta kun ajattelen kustannusvirkailijoita työnsä äärellä, pulssini nousee sataan. Viime yönä näin sekunnin kestävän unen, jossa yksi heistä yhtäkkiä halasi minua tiukasti ja antoi tekstistä ylistävää palautetta.
Sitten säpsähdin hereille.
Samalla olen ideoinut erästä uutta tarinaa, josta en vielä paljasta mitään. Voin ainoastaan kertoa, että kotini ikkunalaudat ja pöydät ovat täynnä tietokirjoja, joista ahmin informaatiota uutta projektia varten. Puolisoni antoikin tästä kirjallisesta sisustustyylistä taannoin varovaista palautetta:
“Mihin tahansa mä katson, there’s a book.”
Mutta onneksi kirjat ovat kauniita esineitä ja loihtivat ympärilleen aina ihanan tunnelman. (Tähän kohtaan tekisi mieli laittaa vielä hymiö 🙂 )
Kiireiden keskellä olen yrittänyt muistaa levon tärkeyden. Kesän ja syksyn mittaan huomasin, että minulla oli päivästä toiseen pientä lämpöä – kuumemittari näytti hämmentävän usein vähintään 37,1. Lisäksi keuhkojani on riivannut outo tunne, kuin kehossani majailisi sitkeä flunssa joka ei löydä tietä ulos.
“Miten sä oot koko ajan näin kuuma”, mieheni kysyi.
Tähän en osannut vastata.
Ehkä kaikki johtuu siitä, että lepääminen ja rauhoittuminen on minulle välillä hyvin vaikeaa. Tuntuu, että minun pitäisi matkustaa Costa del Solille asti voidakseni pitää rauhassa yhden vapaapäivän.
Viime viikolla pääsin kuitenkin hyvään alkuun.
Herättyäni en avannutkaan tietokonetta vaan puin ylleni uuden fleeceaamutakin, niin hitaasti kuin mahdollista. Keitin höyryävää kamomillateetä ja lorautin sekaan lusikallisen hunajaa. Tartuin kirjaan, jota olin jo aiemmin lukenut yli puolenvälin. Oli virkistävää sukeltaa jonkun toisen tekemään tarinaan, kertomukseen joka on jo kovien kansien välissä eikä pelkkä epämääräinen käsikirjoituspino pianon päällä, makasin mahallani sängyssä ainakin pari tuntia ja luin lukemasta päästyäni, niin kuin joskus teinivuosina kesämökillä kun ei ollut mihinkään kiire.
Ennen kuin huomasinkaan, olin ahmaissut koko kirjan. Kyseessä oli Kjell Westön kehuttu uutuusromaani Rikinkeltainen taivas (suom. Laura Beck), joka johdatti minut Rabellin suvun kesäparatiisiin. Juuri sellaista tunnelmaa minä kaipasin nyt.
“Eräänä kesäpäivänä, pari tuntia puolenpäivän jälkeen, Alex ja Stella ja minä lojuimme paahtavassa auringossa nurmikolla lähellä Ramsvikin rantavaahteroita. Me makasimme tiiviistii vierekkäin isolla punaisella päiväpeitteellä, jonka olimme ottaneet verannan leveän divaanin päältä, Alex keskellä ja Stella ja minä reunoilla.”
Luettuani kirjan kuuntelin Spotifysta Vain elämää -soundtrackia, etenkin Sannin versioita kappaleista Kelpaat kelle vaan ja Kuka sen opettaa, minkä jälkeen lähdin kirjailijaystäväni kanssa syömään sushia. Lopulta päädyin hänen kanssaan samaan kahvilaan, ja kun hän avasi kannettavan tietokoneensa ja ryhtyi kirjoittamaan, minäkin tein vähän töitä ja luin taustatietoa uutta tarinaa varten.
Mutta vain vähän, koska minullahan oli vapaapäivä.