Lakeuden kutsu

Se voi iskeä missä tahansa.

Raitiovaunussa, kahvilassa, kotona, teatterissa, juoksulenkillä Töölönlahdella. Se tuntuu kimpaleena kurkussa, ikävänä ihon alla, siruna sydämessä.

Kaipuu synnyinseuduille.

Viimeksi se iski minuun viime viikolla. Yhtäkkiä huomasin, että kesä on kohta mennyt, ja minä olin käynyt Lapualla vain kerran.

Olin pyöräillyt Berliinissä, rientänyt kirjajulkkareista toiseen, hionnut Helsingin helteissä, tuulettunut Taiteiden yössä, harjoitellut salsaa amfiteatterilla ja keskustellut 2000-luvun nykykirjallisuudesta ja kirjailijan asemasta yhteiskunnassa.

Koko ajan tuntui olevan kiire johonkin.

Sitten tuli päivä, jolloin sydämeni ilmoitti, että minun on päästävä hetkeksi Pohjanmaalle. Ajattelin lapsuudenkotia ja laakeita maisemia, jokea joka virtasi kaupungin läpi, järveä jonne minua lapsena vietiin moottoriveneellä.

Siinä vaiheessa minun oli jo etsittävä nenäliinaa.

Lauantaina heräsin klo 9.20 ja päätin, että minun on pakko ehtiä klo 10.06 junaan. Ihme kyllä se onnistui. En oikeastaan edes tiedä, miten se on tieteellisesti katsottuna mahdollista.

Nyt kuitenkin olen täällä.

Olen käynyt lenkillä Simpsiöllä ja haistellut metsän tuoksua, lukenut huoneessani Alberto Moravian Keskipäivän aavetta, ostanut Halpa-Hallista muun muassa valkoiset legginsit ja harmaan syysmyssyn (jossa paljettikukkia), selaillut Antti Tuurin Lakeuden kutsua ja bongannut sieltä tällaisen lauseen:

“Taina toi kahvit nyt pöytään; minä sanoin kotiseuturetkeni alkaneen tuttuun tapaan, loppumattomana kahvinjuontina.”

Lauantai-iltana suuntasin tyttöporukalla huvilakauden päättäjäisiin Vanhan Paukun kulttuurikeskuksen alueelle. Yksi seurueesta (joka oli ensimmäistä kertaa Lapualla) huomautti, että alue toi mieleen Flow-festivaalin monine rakennuksineen ja mahdollisuuksineen. Kun tarkkailin ympäristöäni tästä näkökulmasta, huomasin itsekin, että jotakin yhteistä oli tällä minulle tutulla maisemalla ja Suvilahdella.

Venetsialaisten pääesiintyjänä oli Elonkerjuu-orkesteri, jonka laulaja Juha Lagsröm on kotoisin Lapualta. Yleisössä vilahteli joitakin tuttuja kasvoja, kuten vanhoja koulukavereita jotka hengailivat omissa porukoissaan ja joille en uskaltanut mennä juttelemaan.

Paitsi yhdelle vessajonossa.

Siitä huomaan, että olen ollut kauan poissa.

Keikan jälkeen matka jatkui parin mutkan kautta paikalliseen menomestaan Bar Oscariin, jossa soi pirteä pop ja jossa sain hetken tanssia kesän ilosta.

Ilta jatkui aamutunneille asti. Yö oli pimeä kuin syksyllä, ja viileys vaati jo takkia ja hanskoja. Mutta kuka haluaisi mennä nukkumaan, kun elokuu on vielä hetken täällä? En tiedä, oliko lauantai kesän viimeinen päivä, mutta kaunis se oli. Varhain aamulla käveltiin pitkin jokivartta ja katseltiin sumussa lepäävää veden pintaa. Aurinko oli jo noussut, ja jossain kukko kuulutti uuden päivän alkaneen.

Koti-ikävä oli helpottanut hetkeksi.