Lomalta voi löytyä tarina
A good writer knew when not to write.
-Charles Bukowski
Kun julkaisin esikoiskirjani Arvostelukappaleen syksyllä 2007, minulla oli yhtäkkiä tyhjä olo. Tuntui, että olin sanonut kaiken mitä sanottavissa oli. Toisen kirjan aloittaminen tuntui mahdottomalta tehtävältä.
“Mulla on sellainen fiilis, että mä haluaisin nyt pikemminkin elää kuin kirjoittaa”, sanoin kokeneemmalle kirjailijakaverille.
“Tee niin, hyvä ihminen. Elä!”
Tuon keskustelun jälkeen minulla on ollut tuo sama olo aika montakin kertaa, muun muassa juuri nyt. On tehnyt mieli poistua näppäimistön ääreltä meren rantaan, joen syliin, kesän kainaloon.
Viime aikoina olenkin pitänyt vähän taukoa proosan kirjoittamisesta. Ja vaikka yritän miten päin ajatella, minulla on siitä kauhean huono omatunto. Haluaisin olla sellainen täydellinen kirjailija, joka tuottaa tekstiä jokaikinen päivä, ottaa kirjoittamisen osaksi elämäänsä samalla tavalla kuin hampaiden harjaamisen tai deodorantin käyttämisen.
Kirjailija ja luovuuden opettaja Julia Cameron on verrannut kirjoittamista hengittämiseen, mikä onkin osuva rinnastus. Silloin kun en kirjoita, minulla on jollakin tavalla tukala olo rinnassa, vaikka nauttisinkin pienestä lomasta.
Tässä tukalassa olossani yritän nyt tukeutua mentoriini Charles Bukowskiin, jonka mielestä on ihan okei olla välillä kirjoittamatta.
“You had to rest the godhead now and then”, hän on todennut.
Viime päivinä olen siis antanut näppäimistön nukkua hetken. Olen lenkkeillyt ja pyöräillyt, laulanut ja soittanut pianoa, tanssinut Los Cojones -nimisessä baarissa, istunut Löylyn terassilla ja ihaillut Helsingin merimaisemia, käynyt saaristoristeilyllä ja nähnyt Itämeren tyttären toiselta puolen, keskustellut vieraan ihmisen kanssa John Irvingin romaaneista (lukematta niistä yhtäkään), matkustanut Pohjanmaalle täpötäydessä junassa, tutustunut ravintolavaunussa kahteen kivaan tyyppiin joista toinen antoi minulle omaksi Elle- ja Trendi-lehtien tuoreimmat numerot, polskinut EpopPark-nimisessä maauimalassa Lapualla, ajanut yksin autolla Vimpeliin, käynyt sukujuhlissa, puhunut englantia kaukaiselle Amerikan serkulle jonka sukunimi ei todellakaan ollut Latvala vaan Jackson.
Lisäksi olen kokeillut sup-lautailua Lapualla. Tästä olen erityisen ylpeä. Yhtenä päivänä paistattelin päivää joen rannassa, kun näin vanhan luokkakaverini melovan laituria kohti. Juttelimme tasapainosta ja lautailusta ja hän kysyi, halusinko minäkin kokeilla. Vastasin kyllä, vaikka minua pelotti. Pelkäsin, että molskahdan veteen hänen edessään tai näytän muuten vain naurettavalta.
Mutta elämässä tulee vastaan hetkiä, jolloin kannattaa vastata kyllä.
Ja vaikka virtaus oli aika voimakas, kaikki meni hyvin. Minulla on kuin onkin käsivoimia, vaikka ei ehkä näytä siltä.
Ja tunnustettakoon, että olen välillä myös kirjoittanut. Muistikirjaani on syntynyt muun muassa jokunen lauluteksti. On ollut ihanaa tehdä jotakin sellaista, jonka työstämisessä ei kestä kolmea vuotta.
Huomaan kuitenkin, että alan jälleen kaivata myös pidemmän tekstin äärelle, ajattelen sitä tiedostoa jota olen kuluneena keväänä ja kesänä yrittänyt viedä eteenpäin. Tätä blogipostausta kirjoitan hotellihuoneessa Münchenissä. Saavuin tänään kaupunkiin, ja valehtelisin jos väittäisin, ettei minua pelottanut lähteä matkaan. Eilen illalla läheisiltä tuli säikähtyneitä viestejä Müncheniin tehdystä iskusta. Pian näin itsekin uutisotsikot ja menin nukkumaan levottomalla mielellä.
Aamulla astuin kuitenkin koneeseen, koska matka oli jo varattu ja maksettu. Mutta en voi lymyillä hotellihuoneessa viittä päivää. Tai voin, mutta siitä kokemuksesta ei ehkä synny kiinnostavia postikortteja – eikä tarinoita kerrottavaksi.
Kohta lähdetään ulos katselemaan kaupunkia. Haluan puhua saksaa ja syödä knödeliä ja apfelschorlea ja nähdä Marienplatzin aukion jonka läpi 17-vuotiaana kävelin.
On uskallettava elää ja tehdä asioita, kaikesta huolimatta.