Luistellen uuteen vuoteen

Vuosi 2017, tammikuu, Lapua.

Lomailen kotikonnuilla. Soitan pianoa, syön vihreitä kuulia. Etsin Halpa-Hallista uusia luistimia, myyjä kantaa minulle tuolin jolle istahtaa. Luistelen kahtena päivänä peräkkäin tutulla kentällä. Kaadun kerran, nousen uudestaan ylös. Teen “piruetin”.

Käyn siskoni kanssa kävelylenkillä 20 asteen pakkasessa ja näytän siltä kuin olisin lähdössä naparetkelle. Ylläni on yhtä aikaa sukkahousut, thermoleggingssit, juoksutrikoot ja XL-koon toppahousut.

Ja hiippalakki, jota käytin yläasteella.

Välillä törmään tuttuihin. En tiedä, mitä he ajattelevat asustani. Yllätyksekseni he tunnistavat minut kaikesta huolimatta.

Valokuvaan kierrätysmateriaaleista tehdyn lasikuusen, virolaisen taiteilijan Teet Suurin tilataideteoksen, joka on tuotu Lapualle Rakveresta asti. Vanhoista ikkunoista koottu teos on mainittu jopa The Guardianin 12 joulupuun listassa, josta löytyy myös Obaman perhekuusi.

Kadotan kävelylenkillä pankkikorttini. Todennäköisesti pudotin sen ottaessani valokuvia Instagramiin. Otan nykyään kaikesta kuvia Instagramiin. Joudumme kävelemään siskoni kanssa saman reitin takaisin, käymään uudestaan kirjastossa, kulkemaan lasikuusen ohi kohti taidemuseota. Pankkikortista ei näy jälkeäkään. Mietin, onko joku jo ostanut minun rahoillani lennot Meksikoon. Hetken puoli Lapuaa on hälytystilassa. Kaksi ihmistä kirjoittaa muistiin puhelinnumeroni.

Lopulta siskoni löytää pankkikortin lumihangesta lasikuusen lähettyviltä. Juoksen taidemuseoon kertomaan, että kortti on löytynyt.

“Mä kuulinkin riemunhuudot tänne asti”, tiskin takana istuva nainen hymyilee.

Käymme Patruunagalleriassa katsomassa vimpeliläisen Sirpa Katajan taidenäyttelyn “Mitä silmäni näkevät…” Katson laiturilla istuvaa poikaa, tyttöä joka poimii kukkia niityllä, vihreää koivumetsää. Yhdessä taulussa vaalea nainen katsoo olkansa yli kaukaisuuteen. Taulun nimi on “Älä katso taaksesi”, mutta siitä huolimatta en malta olla vilkaisematta vielä hetken taakseni, viime vuoteen.

Huomaan, kuinka paljon hyvää olen saanut, kuinka monia iloisia lounaita syönyt ystävien kanssa, kuinka monta naurua kikattanut perheen seurassa, kuinka monta auringonsädettä olen saanut nähdä, kuinka monta kaunista lumihiutaletta.

Muistelen ilolla sitä, kuinka sain viime vuonna kirjoitettua valmiiksi Saman katon alla -näytelmän, jonka ensi-ilta oli Vaasan kaupunginteatterissa 23. syyskuuta. Erik Kiviniemen ohjaama näytelmä on kerännyt hyvin katsojia, ja se on ollut yksi teatterin yleisömagneeteista, kuten Pohjalaisen jutussa kerrotaan. Saman katon alla pyörii teatterissa myös nyt kevätkaudella, mistä olen todella iloinen.

Olen hyvilläni myös siitä, että sain viime vuonna mentyä laulutunneille pitkän harkinnan jälkeen. Tunneilla olen oppinut muun muassa, että voin laulaa sekä niin sanotulla ‘huokoisella’ että ‘kiinteällä äänellä’, riippuen laulusta ja sen sävyistä.

Välillä teen ääniharjoituksia suihkussa. Toki pidän siellä myös kokonaisia konsertteja. Nämä konsertit ovat hyvin monipuolisia; saatan vaihtaa Whitney Houstonin lennosta Abbaan, tai Sannin yhtäkkiä Ed Sheeraniin. Yhtenä iltana uusi naapurini kysyi, olenko minä kenties se, joka laulaa suihkussa.

En, halusin sanoa. Myönsin kuitenkin, posket punaisina. Naapuri sanoi iloisesti, että lauluni kuulosti hyvältä.

Musisointini jatkuu myös tänä keväänä, koko kerrostalon iloksi.

Viime vuonna koin myös toisenlaisia uusia elämyksiä kuten Dublinin kaupungin ja SUP-lautailun. Rakastuin molempiin heti. SUP-lautailu vastasi minun persoonallani ehkä yhtä laskuvarjohyppyä neljän kilometrin korkeudesta. Kokeilin suppailua ensin Lapuanjoella, sitten Helsingissä meren kuohuissa.

Huomasin, että tarvitsen ennen kaikkea suuremmat hauislihakset.

***

Viime vuoteen kuului myös joitakin raskaita hetkiä. Olen ollut lohduttajana ja joskus kaivannut lohtua itsekin. Miettinyt, mikä on kaiken tarkoitus.

Nuo hetket ovat jälleen näyttäneet, että me tarvitsemme toisia ihmisiä.

Me olemme täällä, käsi kädessä.

Me olemme nuoria ja vanhoja. Me tarvomme lumessa.

Katsomme Netflixistä Gilmoren tyttöjä. Luemme kirjoja, kuten Thomas Bernhardin romaania Hakkuu. Muuan mielenkuohu. Siinä ei ole lainkaan lukuja eikä kappaleenjakoja, mutta ei se mitään.

Me jatkamme lukemista.

Me kirjoitamme päiväkirjaan huolia ja haaveita. Me leivomme kakun, johon tarvitaan kuusi kananmunaa. Me matkustamme junalla halki pysähtyneiden maisemien. Pelaamme Aliasta. Yritämme selittää, mikä on kobra. Riitelemme siitä, mitä ‘sanan vartalo’ tarkoittaa. Luistelemme. Juomme lämmintä kaakaota ja syömme berliinimunkin Lapuan Aarlassa.

Katsomme, kuinka pakkaslukemat kohoavat. Ja laskevat taas.

Kävelemme kohti kevättä.