Miksi olen täällä

-William Barclay

Syy, miksi olen näitä miettinyt, johtuu siitä että täytin viime viikolla vuosia. Taas. Se herätti monenlaisia tunteita – muun muassa ahdistusta ja paniikkia. En tosiaankaan ole enää 16-vuotias, vaikka joskus joku bussikuski onkin luullut niin.

(Ja siitäkin on jo tovi.)

Minä ja macaronit.

Jossain vaiheessa löysin itseni jopa kirjoittamasta Googleen “quotes on aging”. Halusin löytää ajatuksia elämästä, nuoruudesta, vuosien karttumisesta. Ja löysinkin, muun muassa täältä ja tuolta.


“Old is always fifteen years from now.”
-Bill Cosby


“It takes a long time to become young.”
-Pablo Picasso

Toki synttäripäivään mahtuu myös paljon iloa. Olen syntynyt maailmaan! Olen täällä! Useimpina päivinä tuon ihmeen unohtaa, sillä on niin paljon muuta muistettavaa.

Ilo pulppuaa myös kaikesta hauskasta, mitä syntymäpäivänä voi tapahtua. Aamulla voi esimerkiksi herätä siihen, että käteen ojennetaan Samuli Putron keikkalippu. Facebookissa kaverit ovat jo ehtineet lähettää onnitteluviestejä kolme tuntia aiemmin kuin minä vasta keitän “aamu”teen.

Yhdentoista maissa postilaatikosta putkahtaa paketti, johon on liimattu monta postimerkkiä. Se on matkannut pitkän matkan Pohjanmaalta Helsinkiin; lahja äidiltä.

Päivällä saa syödä synttärisalaatin ystävän kanssa Café Roasteryssa ja nauttia jälkiruuaksi makean macaronin. Illalla pääsen Q-teatteriin katsomaan upean näytelmän Ihanat ihmiset, ja seuraavana päivänä minut viedään ranskalaistyyliseen kahvilaan nimeltä Fleuriste, jossa on piano selän takana. Ja muutakin kaunista.

Ranskalainen teehetki.

Hämmentyneissä ikääntymistunnelmissani tein niin kuin monesti silloin, kun kaipaan viisaita sanoja: tartuin kirjaan. Tällä kertaa valitsin hyllystäni Deirdre Maddenin romaanin Molly Fox’s Birthday (2008), jonka luin ensimmäisen kerran viitisen vuotta sitten.

Romaanin kertojana on Molly Foxin hyvä ystävä, irlantilainen näytelmäkirjailija, joka viettää kesäpäivää Mollyn idyllisessä kodissa Dublinissa. Nainen oleskelee talossa yksin, sillä Molly on lähtenyt matkalle New Yorkiin.

On 21. kesäkuuta, vuoden pisin päivä – Molly Foxin syntymäpäivä.

Kesän kuumien tuntien kuluessa kirjailija yrittää käynnistää uutta näytelmää mutta palaa muistoissaan yhä uudestaan menneisyyteen: aikaan jolloin hän vasta tutustui mystiseen Molly Foxiin, lahjakkaaseen nuoreen naiseen, jonka lähelle ei ole helppo päästä. Tajunnanvirtamaisesti hän käy läpi myös muita tärkeitä ihmissuhteitaan, ystävyyttään opiskelukaveri Andrew’n kanssa, isoveljeään joka kauan sitten tutustutti hänet teatterin maailmaan, pari taakse jäänyttä rakkaussuhdetta.

Valokeilassa loistaa kuitenkin Molly Fox; nainen jolla on uskomattoman kaunis ääni ja joka ei koskaan juhli syntymäpäiväänsä. Vasta vähitellen lukijalle selviää, miksi.

Romaani oli ehdolla Oranze Prize for Fiction -palkinnon saajaksi.

Maddenilla on hieno kyky pysähtyä olennaisen äärelle, nähdä ohimenevien hetkien merkitys. Hän muun muassa kuvaa sen taianomaisen tuokion, jolloin Molly Fox tajusi kuka hän oli ja mitä hän tekisi elämällään. Se tapahtui vuosia sitten teatterissa, kun hän nuorena kapinallisena tyttönä näki ensimmäistä kertaa Hamletin. Silloin hän oivalsi olevansa näyttelijä:

“This is a crucial distinction – it wasn’t that I wanted to be an actor, I knew that I was one already.”

Lukijana minua kiehtoo tarkkuus ja herkkyys, jolla Madden kuvaa ihmistä, ja viisaus, jolla hän puhuu taiteen tekemisestä, teatterista, näyttelemisestä ja kirjoittamisesta. Hänellä on kaunis, virtaavan kevyt kieli ja taito luoda lauseita, joiden viereen on tehtävä merkintöjä lyijykynällä.

Kirjoitin kirjasta aikoinaan yhden sitaatin muistiin lukupäiväkirjaani. Siinä kiteytyy kaikki se, mitä olisi hyvä muistaa, ei vain syntymäpäivänä, vaan joka päivä:


“If you ask me, I suppose I’d say that the only thing you have to do with your life is to live it.”