Miltä suru kuulostaa?

Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi. Sitten se pysähtyy.

-Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1

Sain toissa viikolla suru-uutisen.

Kaksi puhelua oli tullut, yksi tekstiviesti saapunut. “Soita kun heräät”, viestissä luki. Pulssi kiihtyi kuin rumpu, paha aavistus nousi kurkkuun.

Olin kokenut jotakin samankaltaista aiemminkin. Silti jokainen menetys on ollut omanlaisensa ja ainutlaatuinen – niin tämäkin.

Koko päivänä en tehnyt juuri muuta kuin istuin keittiössä yöpaidassa, ajattelin elämän käänteitä ja kuoleman peruuttamattomuutta. Avasin koneen niin kuin joka aamu mutta en halunnut kirjoittaa.

Menin Facebookiin kuten joka päivä. Muotoilin statuksen, jota en kuitenkaan julkaissut. Tunnen itseni ja arvaan, että suru valuu hiljalleen minun kirjoituksiini, runoihin jotka ilmestyvät muistikirjan sivuille, proosateksteihin joita naputtelen valkoisella koneellani.

Yritin etsiä YouTubesta täydellistä laulua; laulua, joka kertoisi miltä minusta tuntuu ja joka kuvastaisi tätä tilannetta mahdollisimman tarkasti.

Jokaisessa laulussa oli kuitenkin jotakin, mikä ei sopinut kuvaan.

Ja jokaisessa laulussa oli jotakin, mikä auttoi eteenpäin.

Joitakin lauluja en voinut kuunnella siksi, etten halunnut myöhemmin liittää niitä juuri tuohon päivään.

Kuuntelin hyvin erilaisia kappaleita: muun muassa Kaija Koon Minä muistan sinut, Laura Närhen Mä annan sut pois, Aretha Franklinin I Say a Little Prayer For You, 4 Non Blondesin What’s Up?, Coldplayn Paradise, Didon Here With Me.

Illemmalla menin kävelylle, ohitin meren, kävin kaupassa. Puhuin asiasta muutaman ystävän kanssa.

Yöllä en saanut unta. Sanat kiersivät päässäni ja muodostivat runoa. Oli pakko nousta ylös ja kirjoittaa säkeet paperille. Se auttoi. Vihdoin edessäni oli teksti, joka kuvasti juuri sitä mitä minä tunsin.

Ehkä siitä voisi joskus tehdä oman laulun, ajattelin.

Viime päivinä olen elänyt surun kanssa. Olen puhunut ja vaiennut siitä. Olen kantanut sitä mukanani ja tuntenut sen painon. Olen miettinyt, kerronko siitä ihmisille, kenelle kerron ja milloin. Olen jäänyt pois juhlista. Olen mennyt konserttiin ja toivonut encorea. Olen itkenyt. Olen ostanut apteekista voidetta silmäluomentulehdukseen. Olen käynyt glögi-illassa. Olen nauranut jos on naurattanut. Olen puhunut puhelimessa jos on tuntunut siltä. Olen kirjoittanut messengerissä viestejä. Olen ostanut joululahjoja. Olen kuunnellut musiikkia raitiovaunussa. Olen löytänyt laulun, joka pääsee aika lähelle sitä mitä silloin torstaina etsin: Kaija Koon Matkalla kotiin.

Olen miettinyt miltä suru kuulostaa.

Se kuulostaa sateelta.

Se kuulostaa tuulelta, tuhinalta puissa.

Se kuulostaa meren aalloilta, jotka vyöryvät päälle ja vetäytyvät jälleen pois.

Se kuulostaa lauluilta, joita kuunnellaan yksin.

Se kuulostaa runolta, joka lähetetään lahjaksi kaukaa.

Se kuulostaa kengiltä, jotka kävelevät eteenpäin märällä tiellä.

Se kuulostaa hiljaisuudelta.

Se kuulostaa itkulta, joka sekoittuu suihkun kohinaan.

Se kuulostaa naurulta, jota jää kaipaamaan.

Se kuulostaa muistolta, jota ei voi enää elää uudelleen.

Se kuulostaa sydämeltä, joka jäi vielä sykkimään.

 

(- -)

Hyvästely on suuri, ero edessä,

mutta jälleennäkeminen on varma.

Siksi on uni kevyt, kun nukahdan, käsi pään alla.

(- -)

-Edith Södergran: Syksyllä