Mistä syntyy koukuttavan romaanin vetovoima?

Playing with different genres and perspectives and ways of telling stories is one of the perks of being a novelist, but at the same time, I want precision. And in order to be precise about stuff, you have to get personal.

-Linn Ullmann

Minulla on tällä hetkellä meneillään intensiivinen, ihana Linn Ullmann -kausi. Se käynnistyi, kun kohtasin Riikka Pulkkisen kolmisen viikkoa sitten Luovuus Liven merkeissä, ja keskustelussamme tuli esiin Ullmannin esikoisromaani Ennen unta, josta molemmat pidämme paljon.

Sen jälkeen eräs kollegani otti Facebookissa puheeksi Ullmannin toisen romaanin Kun olen luonasi, jonka innostuin lukemaan uudelleen kahdentoista vuoden tauon jälkeen. Romaani kertoo Oslossa asuvasta kolmikymppisestä Stellasta, joka yhtenä elokuun iltana putoaa kerrostalon katolta ja menehtyy. Katolla Stellan kanssa oli myös hänen miehensä Martin – mutta silminnäkijätkään eivät osaa tarkalleen sanoa, miksi Stella putosi.

Nyt puolestaan ahmin Ullmannin kolmatta teosta Siunattu lapsi. Se kertoo kolmesta aikuisesta sisarpuolesta, jotka matkaavat pitkästä aikaa Ruotsissa sijaitsevalle Hammarsön saarelle tapaamaan vanhaa, leskeksi jäänyttä isäänsä. Samalla valotetaan kunkin sisaren rujonkauniita muistoja menneiltä kesiltä. Erityisen hienosti kirjassa kuvataan vanhimman sisaren, Erikan, läheistä suhdetta Ragnar-nimiseen poikaan, joka kauan sitten rakensi saarelle salaisen majan ja jota muut nuoret kiusasivat. Mitä pojalle oikein tapahtui kesällä 1979?

Arvatenkin sisarten tarina kiehtoo minua: myös omassa Venetsialaiset-romaanissani on kolme sisarta, jotka kohtaavat toisensa isänsä rakennuttamalla järvenrantamökillä. Minun kirjassani isä tosin on edesmennyt, mutta silti tunsin heti voimakasta yhteyttä Ullmannin romaaniin. Koin, että tämä kirja on ikään kuin tehty minua varten.

Toissa yönä en malttanut lopettaa romaanin lukemista, ja yhtäkkiä kello olikin jo kaksi. Loppupuolella romaania kuvattu traaginen tapahtuma nostatti palan kurkkuun, ja hampaita pestessäni aloin yhtäkkiä itkeä. Näin voimakkaasti kirjallisuus voi vaikuttaa lukijaansa.

Muistaisin, että joskus vuosia sitten Siunattu lapsi taisi jäädä minulte kesken. Nyt ihmettelen, miksi. Minkä tähden aika ei ollut tuolloin oikea teoksen lukemiselle? En enää muista syytä. Muutamia vuotta myöhemmin pyörittelin romaania käsissäni Rikhardinkadun kirjastossa, mutta tuolloin en puolestaan uskaltanut lainata sitä, koska kirjoitin noihin aikoihin Venetsialaisia ja pelkäsin, että saisin kirjasta liikaa vaikutteita.

Kaikenlaista voi pelätä. Onneksi tartuin kirjaan nyt!

Suosittelin taannoin Ullmannin teoksia sosiaalisessa mediassa, ja viestitin aiheesta myös siskolleni ja eräälle kirjoittajakaverilleni. Sanoin ystävälleni, että Ullmannin romaaneissa on voimakkasti läsnä tekijä x, josta Monika Fagerholm puhuu Imagen haastattelussa ja jonka Riikka toi esiin livekeskustelussamme: se mystinen voima, jota kuvataan Kati Kelolan kirjoittamassa jutussa näin:

Se jokin, mitä ei pysty pukemaan sanoiksi, mutta jonka voi tuntea, joka polttaa ja josta syntyy hyvää kirjallisuutta. 

Imagen jutusta luin, että Fagerholm oli oppinut kirjoittamaan uudella tavalla Outi Nyytäjän pitämällä dramaturgian kurssilla; siellä hän oivalsi, että kirjoittaessa ei pidä ylianalysoida vaan katsoa ja nähdä, kirjoittaa konkreettisesti, havainnoida yksityiskohtia ja luoda toimintaa.

Imagen haastattelussa Fagerholm suosittelee kirjoittamaan mieleen tulevat asiat paperille sensuroimatta: ”Gå till det som bränner”, hän sanoo.

Nämä ”polttopisteet” voivat Fagerholmin mukaan olla kuvia, esineitä, päässä toistuvia lauseita… (–) Ne avaavat tien häpeällisiin kokemuksiin, tekoihin ja ajatuksiin – ja juuri niissä on hirveästi energiaa, Fagerholm sanoo.

Uskoisin, että tekijällä x on paljonkin tekemistä rehellisyyden kanssa. Rehellisyys tarkoittaa sitä, että kirjailija uskaltaa mennä kohti häpeää ja kirjoittaa myös hankalista tunteista ja kokemuksista; kairata sielun syvyyksiä, niitä kaikkein tummimpia aaltoja.

Olen sitä mieltä, että tekijällä x on paljon tekemistä myös kerronnan ja tyylin kanssa. ”Style means the right word. The rest matters little”, on ranskalainen kirjailija Jules Renard osuvasti sanonut. Vaatii paljon harjoitusta löytää oma tyylinsä tehdä tarinoita.

Kirjailijan on itsekin uskottava siihen, mitä hän kirjoittaa. Tarina on otettava haltuun, ja se on tehtävä kiehtovalla tavalla, oikeanlaisella äänellä ja vimmalla.

Kertojan äänellä on suuri voima. Se kannattelee kerrontaa ja luo tekstiin imua.

On keksittävä uusia tapoja kuvata asioita. On mietittävä kiinnostavia rakenteita, sommiteltava romaani siten, että sitä todella haluaa lukea eteenpäin.

On yllätettävä lukija jollakin tavalla. Ai näinkin voi tehdä!

Hyvä kirjoittaja näkee tarkasti, osaa poimia tekstiinsä juuri oikeat yksityiskohdat, kuin taidemaalari, joka haluaa kuvata tauluunsa juuri tietyn omenan, tai juuri tietyn ikkunan tietystä talosta. Eikä lukijalle kannata selittää kaikkea puhki, vaan on luotettava hänen omaan oivalluskykyynsä.

Yksityiskohtaisesta kirjoittamisesta on hyviä neuvoja muun muassa Arto Seppälän ja Markku Hattulan tekemässä Sanasi sun -nimisessä kirjoittamisoppaassa. ”Zoomaa lähelle” on yksi neuvo, jonka olen kirjasta kirjoittanut muistiin.

Tästä kaikesta syntyy se, mitä voi kutsua lukemiseen pakottavaksi voimaksi. (Muistaakseni Antti Tuuri on joskus käyttänyt tätä termiä).

Tekstin vetovoimaa käsitellään myös seuraavassa Luovuus Live -jaksossa. Kohtaan keskiviikkona toimittaja ja esikoiskirjailija Emmi-Liia Sjöholmin, jonka tammikuussa ilmestynyt romaani Paperilla toinen on herättänyt paljon keskustelua ja saavuttanut suuren suosion. Tähän mennessä romaania on myyty kaikissa formaateissaan jo lähes 20 000 kappaletta.

Kustantamo Kosmoksen sivuilla romaania kuvataan omakohtaiseksi. Toisaalta kyseessä on kuitenkin kaunokirjallinen teos, kuten Sjöholm muistuttaa Helsingin Sanomien haastattelussa. Todellisuuden tapahtumia on maustettu mielikuvituksella. Mukana on myös keksittyä materiaalia, ja henkilöitä on yhdistelty tarinan ehdoilla.

Romaanissa minuun tekivät vaikutuksen etenkin sen tarkat yksityiskohdat ja ilmava, hengittävä kerrontatyyli. Koen, että Sjöholmilla on taito kuvata elämään kuuluvia isoja tunteita ja tilanteita juuri oikeilla sanoilla.

Paperilla toinen käsittelee naiseksi kasvamista ja äidiksi tulemista ihailtavan rohkeasti ja estoitta. Romaanin kertoja muistaa yhä voimakkaasti teini-ikäisenä koetun abortin, samoin kuin parikymppisenä eletyn ristiriitaisen ajanjakson pienen pojan äitipuolena.  Rehellisen lämpimästi päähenkilö kertoo myös kolmikymppisenä koetusta toivotusta raskaudestaan ja sen etenemisestä – sekä siitä, millaista on olla pienen tytön äiti.

Kirjassa käsitellään hienosti myös naisen muuttuvia ystävyyssuhteita sekä suhdetta omaan äitiin. Välillä lukijalle tulvahtavat kyyneleet silmiin, kun teoksessa tavoitetaan jotain hyvin olennaista naisena olemisen kipupisteistä ja onnen hetkistä.

Ylen haastattelussa Sjöholmin kirjallista lähtökohtaa kuvataan näin:

”Hän vain päätti kirjoittaa niin kuin kukaan ei ikinä lukisi tekstiä.

Se vapautti. Samaa hän toivoo myös lukijoille.”

Luin Sjöholmin romaania alkukeväästä sähkökirjana BookBeatin kautta. Välillä ahmin sitä jopa kävellessäni kaupungilla pakkassäässä, irrotin oikean käden lapasen ja swaippasin eteenpäin, sormet jäässä tuulesta ja tuiskusta. Niin koukuttavaa oli kirjan kerronta.

Lukupäiväkirjaani kirjoitin myöhemmin muistiin muun muassa tämän lauseen:

Jos haluaisin muuttua itseni vuoksi, millainen olisin?

Mahtavaa, että saan kohdata kirjailijan nyt Instagramin välityksellä. Tapaamme keskiviikkona klo 19. Tervetuloa kuuntelemaan!