Mitä kirjailijalle tapahtuu ensi-illan kulisseissa?

Viikko sitten lauantaina juhlittiin Kekkosen tyttären ensi-iltaa.

Aamupäivällä istuin mieheni kanssa junassa matkalla Vaasaan. Laukkuuni oli pakattu muun muassa kiharrin, meikkipussi, astmalääke, nenäsumutin, Versacen jakku (lähestulkoon ainoa merkkivaate, jonka omistan) sekä kullanhohtoisin salmiakkikuvioin koristeltu jussipaita.

Junassa sain päähäni perustaa Facebookiin oman kirjailijasivun (mitä olin harkinnut ehkä nelisen vuotta). Sivun pohja oli jo olemassa, mutta muuten kaikki oli epäselvää. Kävin toisessa vaunussa moikkaamassa lapsuudenystävääni, jonka kanssa keskustelin kuumeisesti sivun nimestä.

Palasin omaan vaunuun tietokoneen ääreen. Takkusin teknisten yksityiskohtien kanssa. Pyysin miestä vilkaisemaan sivuani. Turhauduin, kun hän ei osannut auttaa.

“Kato nyt tätä! Mitä tää tarkoittaa? Mistä mun nyt pitää painaa?”

“En tiiä”, hän sanoi ja selaili iPadiaan, raivostuttavan rauhallisena.

“SÄ ET EDES YRITÄ AUTTAA!”

“No ei oo koskaan tarvinnu tehä kirjailijasivua.”

Lopulta sain tekniset yksityiskohdat fiksattua ja nimen päätettyä. Olen siihen todella tyytyväinen: “Taina Latvala“. Enää tarvitsi luoda ensimmäinen julkaisu. Pyysin miestä ottamaan minusta kuvan sitä varten. Hän napsi valokuvia eri suunnista. Yritin hymyillä normaalisti.

Katsoin kuvia järjettömän epäuskon vallassa.

“Siis mähän näytän näis aivan hirviältä. IHAN KAUHIALTA! Siis näytänkö mä oikiasti TÄLTÄ! Järkyttävää.”

Mies nauroi ja napsi lisää kuvia. Se ärsytti minua vielä enemmän. Lopulta kaappasin kameran käteeni.

“Kaikki pitää näköjään itte teherä!”

Otin itsestäni muutaman selfien. Vihdoin sain julkaistua ensimmäisen päivitykseni. Ihmiset alkoivat tykkäillä kirjailijasivustani – mies ensimmäisenä. Pian olimme taas sovussa. Pyysin anteeksi huonoa tuultani. Sanoin, että minä vain jännitin ensi-iltaa niin paljon.

(En kyllä varsinaisesti voi suositella kenellekään kirjailijan puolisona olemista. Raskas taival).

Vaasassa oloni alkoi tasaantua. Tapasin hotellilla perheenjäseniäni, jotka seisoivat aulassa iloisin ilmein. Veimme tavarat huoneeseen ja asetuimme aloillemme. Ihastelimme kaupungin näkymiä seitsemännestä kerroksesta. Otin juhlavaatteet esiin ja levitin ne sängylle. Kävimme nopeasti katsomassa Vaasan kirkkoa, ja sen jälkeen menimme ravintolaan syömään.

Kesti aika kauan, ennen kuin tarjoilija toi meille ruuat. En enää tiedä, miten sain murustakaan alas. Varmasti hyvä seura auttoi.

Neljän maissa palasimme huoneeseen laittautumaan. Jo tunnin päästä piti olla kaupunginteatterilla. Olimme sopineet, että tähtäisimme määränpäähän viideksi. Paikalla olisi kuulemma ammattivalokuvaaja, joka ottaisi ensi-iltavieraista kuvia punaisella matolla, mikäli niin haluaisimme. Kuudelta alkaisi esitys.

Kaaoksen vallassa laitoin itseni valmiiksi. Lainasin siskoltani hiuslakkaa ja siskontytöltä lämmöltä suojaavaa suihketta. Kähersin hiuksiani neljä minuuttia. En saanut loihdittua tukkaani samalla tavalla laineille kuin kampaaja, mutta ei voinut mitään.

Oli lähdettävä matkaan.

Teatterilla hoitelin lippuasioita, tapasin tuttuja ja poseerasin käytävällä ja punaisella matolla. Otin lukuisia kaverikuvia ihmisten kanssa. Olin kiitollinen jokaisesta kohtaamisesta ja jokaisesta kannustavasta hymystä.

Valokuvaaja kehotti minua laittamaan käden lanteelle. Huomasin, että näytin siinä asennossa kätevästi myös hoikemmalta.

Niinpä seison jokaisessa valokuvassa samassa asennossa. Seitsemännen kuvan kohdalla poskipääni alkoivat jo täristä.

“Mikäs on fiilis”, joku kysyi kun kävelin ohi.

“Hyvä fiilis. Mutta jännittääääää!”

Ennen esitystä joimme läheisten kesken lasilliset teatteriravintola Kulmassa. Oli mukavaa istahtaa hetkeksi alas ja hengitellä syvään. Ystäväni ojensi minulle jo lahjapussukan, toinen antoi kukkapaketin. Vein lahjat narikkaan turvaan, odottamaan minua.

Teatterin Julia-salissa ei ole numeroituja paikkoja, joten suuntasimme saliin hyvissä ajoin. Saimme sellaiset paikat kuin halusinkin.  Muistaakseni istuimme neljännellä rivillä.

Äitini istui rivin taempana muiden perheenjäsenten kanssa. Ennen kuin valot sammutettiin, hän nosti minulle peukkua ja hymyili.

Musiikki alkoi soida, esitys alkoi. Laitoin silmälasit päähän.

Sain seurata, miten kirjoittamani hahmot heräsivät lavalla eloon taitavien näyttelijöiden voimin. Emmi Kangas, Anna Lemmetti-Vieri, Jari Hietanen, Ville Härkönen, Anna Pukkila ja Topi Kohonen ottivat yleisön heti haltuunsa.

Sanat paperilla muuntuivat kokonaisiksi ihmisiksi, joiden tekemiset ja sanomiset saivat yleisön nauramaan, huudahtamaan hämmennyksestä, hykertelemään partoihinsa.

Takaani kuului isosiskoni turvallinen kikatus.

Mies istui toisella puolellani, ystävä toisella. Tuntui ihmeelliseltä, että nyt nämä kaikki ihmiset näkivät omin silmin sen, minkä parissa olin puurtanut pari kolme vuotta, juonia punoen ja lankoja solmien, vuorosanoja hioen. Joskus olin painiskellut Kekkosen tyttären kanssa jopa yötä myöten.

Väliajalla siemailin teetä ja vaihdoin nopeita repliikkejä ihmisten kanssa. Näytelmästä pidettiin. Tunnelma oli lämmin. Siskoni tuli kehumaan, että on saanut nauraa.

Toisella puoliajalla aloin toivoa, ettei näytelmä koskaan loppuisi. Tuntui turvalliselta vain istua siinä, omalla paikallaan, ja seurata tapahtumia katsomon pimeydestä.

Loppukohtaus kosketti minua niin, että silmiini kihosivat kyyneleet.

Hetken kuluttua valot jo syttyivät. Ihmiset taputtivat. Näyttelijät kumarsivat ja kutsuivat lisää tekijöitä lavalle. Minä ja ohjaaja Erik Kiviniemi kävelimme lavalle yhtä matkaa.

Halasin Emmi Kangasta, pääroolin esittäjää, joka seisoi vierelläni. Ehkä halasin muitakin, mutta tarkat muistikuvat ovat hämärän peitossa.

Riensin kulisseihin näyttelijöiden perässä. Verhojen takana sain käteeni keltaisen krysanteemikimpun.

Aplodit jatkuivat.

Riensin lavalle uudelleen. Näyttelijät seurasivat perässä. Kumarsimme yhdessä ja kiitimme yleisöä.

Kun valot syttyivät ja katsojat alkoivat hiljalleen nousta, läheiseni jäivät saliin odottamaan minua.

He tulivat halaamaan ja onnittelemaan, äiti ensimmäisenä. Kun isosisko sulki minut syleilyynsä, aloin yhtäkkiä itkeä. Niin suuri oli helpotus siitä, että kaikki oli mennyt hyvin.

Mies asteli luokseni hymy huulillaan, valmiina halaukseen. Hänellä oli kädessään silmälasini ja käsilaukkuni. Olin pyytänyt häntä pitämään niistä huolta.

Sitten lähdimme lämpiöön nostamaan maljat.

PS: Ensi-illasta voi nähdä lisää kuvia Facebook-sivullani sekä Instgram-tillilläni. Sieltä voi lukea myös katkelmia arvioista, jotka ovat olleet loistavia. Kekkosen tytär pyörii Vaasan kaupunginteatterissa 9. toukokuuta asti.