Mitä kuuluu naiselle, joka iloitsee uusista tohveleistaan?

Tänään minusta alkoi tuntua siltä, että helmikuu suorastaan huutaa kuulumisiani. Se ei suostu hiljenemään, ennen kuin kirjoitan.

Missä nyt siis mennään?

Olen käynyt kampaajalla viimeksi syyskuussa. Tietyssä valossa en olekaan niin vaalea kuin monet luulivat, mutta se ei tunnu häiritsevän ketään. Lisäksi hiukseni ovat kasvaneet, kun taas minä en. Olen edelleen 165 senttimetriä pitkä. Tai sitten 166.

Tämä pitää tarkistaa.

Entä onko tapahtunut henkistä kasvua?

Ehkä hiukan. Iloitsen nykyään hyvin pienistä asioista kuten siitä, että saunavuoro on aina maanantaisin klo 19-20 tai siitä, että ostin Claes Ohlsonilta uudet tohvelit, jotka ovat kokoa 42. Niihin mahtuvat paksut villasukat.

Iloitsen myös siitä, että minulla ja puolisollani on nykyään neljän istuttava aikuisten ihmisten sohva, jolla voi maata pitkin pituuttaan ja katsoa Aikuiset-sarjaa. Muistella nuoruutta. Sitä aikaa, kun jonakin satunnaisena lauantaina saattoi tapahtua mitä tahansa.

Kuten huomaatte, olen nykyään hyvin vanha.

Toisaalta tanssin välillä kotona yksin niin kuin kuka tahansa 22-vuotias voisi tehdä. Kuuntelen puoli kahdelta yöllä Maroon 5 -bändin biisin One More Night ja vatkaan pyllyä peilin edessä.

Kehtaisinko julkaista jonkin tällaisen tanssivideon Instagramissa?

Ehkä en. Pelkään, että hartaasti vaalimani ”uskottavuus” saattaisi kärsiä.

Romaanikäsikirjoitus etenee mielestäni ihan hyvään tahtiin. Se on nyt noin 270 liuskan mittainen. Epämääräisistä taikauskoisista syistä en uskalla vielä kirjoittaa tähän romaanin nimeä, vaikka eräässä lehtihaastattelussa sen jo mainitsinkin.

Taiteilijan valinnoissa ei aina ole logiikkaa.

Kirja ilmestyy elokuussa. Olen alusta asti tuntenut kirjaa kohtaan valtavaa vetovoimaa ja voimakasta, taianomaista innostusta. Samaan aikaan en tiedä, olenko pitkään aikaan pelännyt minkään teoksen julkaisemista näin paljon. Uskoakseni se on hyvä merkki. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että romaanini on eräänlainen lumimyrsky, joka saa esineet lentämään ja ihmiset huutamaan. Toivottavasti myös haltioitumaan. Ajattelemaan asioita, näkemään selvemmin. Lapioimaan raivokkaasti muistoja paksun kinoksen alta.

Miksi kirjoitit näin? Ei se niin mennyt! Ajatteletko oikeasti tällä tavalla?

Olen jo melkein varma, että joku loukkaantuu. Tämä on yksi ammattini kiistattomista varjopuolista. Mutta yritän kestää. Onneksi minulla on koti täynnä korvatulppia.

Viime aikoina olen havainnut itsessäni tietynlaista levottomuutta. Joinakin hetkinä kaipaan sitä, että voisin mennä johonkin yökerhoon, toivoa dj:ltä Pulpia ja Bluria ja tanssia itseni hikeen.

Korona-aikana olen kaivannut läheisiä, ystäviä ja kavereita. Voin kyllä soittaa heille tai käydä heidän kanssaan ulkona kävelyllä, mutta olisi mukavaa myös mennä jonkun kotiin ilman pelkoja, riisua reippaasti toppatakki ja syödä itse tehtyä pullaa kamomillateen kera.

Kaipaan myös tuttavia. Niitä ihmisiä, joita en tunne kunnolla enkä välttämättä koskaan opikaan tuntemaan. Ihmisiä, joiden kanssa skoolataan juhlissa ja nauretaan nopeille vitseille. En ole kauhean kiinnostunut vaatteista, mekoista tai meikeistä (toisin kuin jotkut ehkä erehdyksessä luulevat), mutta viime aikoina olen alkanut kaivata sitä, että olisi jokin syy rajata silmät kajalilla, laittaa verenpunaista huulipunaa ja ottaa ratikkaan mukaan vaihtokengät.

Levottomuudesta kielii myös se, että minulla on BookBeatissa kesken 79 kirjaa. Osa on yhä aktiivisessa luvussa tai kuuntelussa, osa on jo puolittain unohtunut, osasta olen lukenut vain ensimmäiset lauseet. Tämän lisäksi minulla on kesken pari paperikirjaa, kuten esimerkiksi Virginia Woolfin romaani Yö ja päivä, joka on valikoitunut lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi. Siinä on yhteensä 501 sivua.

Tällä hetkellä ahmin erilaisia tekstejä ja tyylilajeja, etsin innoitusta, inspiroidun lukuisista aluista. Rakastan alkuja. Mutta parhaat romaanit kantavat loppuun asti.

Melko hiljattain luin muun muassa irlantilaisen Emilie Pinen esseekokoelman Tästä on vaikea puhua, jossa käsitellään haastavia elämäntilanteita kuten isän alkoholismia, lapsettomuuden aiheuttamaa surua ja rankkaa nuoruusvaihetta. Luin Tuuve Aron kehutun Kalasatama-romaanin, jossa on mainio, suorapuheinen kertoja ja veitsenteräviä, ironisenhauskoja lauseita. Luin Jenny Offillin Ilmastoja ja pääsin kurkistamaan valtameren taakse amerikkalaisen perheen nykytodellisuuteen. Kuuntelin muusikkona tunnetun Anna Järvisen upean esikoiskirjan Uni viime yönä:, jossa elettyä elämää muistellaan fragmentaarisin tekstikatkelmin. Syvennyin eteläkorealaisen Han Kangin romaaniin Valkoinen kirja ja kuljin herkkävaistoisen kertojan mukana läpi lumisen kaupungin. Ahmaisin tanskalaisen Tove Ditlevsenin Kööpenahmina-trilogian kolmannen osan Dependency, jossa on äärimmäisen taidokas, vilpitön ja rehellinen minäkertoja.

Eräs kirja, jonka hiljattain avasin ja josta aion ehdottomasti lukea jokaisen sanan, on ystäväni Laura Lehtolan romaani Minä valitsin sinut. Se kertoo lämpimällä huumorilla maustettuna Saarasta ja Elisasta, jotka rakastuvat toisiinsa jo opiskeluaikana mutta joutuvat myöhemmin suhteessaan kriisiin. Romaanissa on hyvin elämänmakuisia henkilöhahmoja ja mainiota, ytimekästä dialogia.

Tekstiä lukiessani olen jo nauranut monta kertaa ja merkinnyt hymiöitä margiaaleihin.

Tällä hetkellä luen myöskin Anu Silfverbergin kiinnostavaa, feminististä ja silmiä avaavaa esseeteosta Sinut on nähty sekä Saila Susiluodon hiljattain ilmestynyttä romaania Kehrä, joka sijoittuu Italian maisemiin ja jossa myöskin on esseistisiä elementtejä.

Tiedän jo nyt, että nämäkin teokset luen loppuun asti.

Mitä muuta?

Olen alkanut katsoa uudestaan Lena Dunhamin luomaa Girls-sarjaa, joka kertoo parikymppisistä, New Yorkissa asuvista ystävyksistä ja jota RAKASTAN. Sarjan äärellä olen jälleen muistanut, kuinka paljon rakastankaan myös Lena Dunhamia. Viime aikoina olen taas pitkästä aikaa kirjoittanut Googleen: ”Lena Dunham book recommendations”.

Olen myös kuunnellut repeatillä joitakin hyviä biisejä kuten The Echo-Friendlyn kappaletta Same Mistakes, joka soi Girls-sarjassa sekä The Neighbourhoodin laulua Sweater-Weather, jota minulle vinkattiin juuri eilen.

Olen löytänyt niistä itseni.

Taannoin katsoin Charlie Kaufmanin teatterimaailmaan sijoittuvan, vuonna 2008 ilmestyneen Synecodoche-elokuvan (jonka bongasin Silfverbergin esseeteoksesta) sekä Kaufmanin uudempaa tuotantoa edustavan elokuvan I’m Thinking of Ending Things, joka on nähtävissä Netflixissä. Realistisia ja surrealistisia aineksia sekoittava taide-elokuva perustuu Ian Reidin romaaniin ja kertoo tuoreesta pariskunnasta, joka ajaa halki lumimyrskyn syrjäiseen pikkukaupunkiin tapaamaan miehen vanhempia. Tunnelma on alusta asti painostava, yhtä hämärä ja vaarallinen kuin arvaamaton metsätie.

Elokuvassa mainitaan muuten Anna Kavanin dystooppinen romaani nimeltä Ice, jonka tänään tilasin käydessäni Akateemisessa kirjakaupassa.

Kaikki liittyy kaikkeen.

Nähtävästi lumi ja jää kiehtovat minua juuri nyt. Ehkä siksikin, että kotikaupunkini Helsinki muistuttaa tällä hetkellä paikoin Korvatunturia, paikoin Akseli Gallén-Kallelan talvisia maalauksia.

Lisäksi romaanini kannessa sataa pehmeitä, valkoisia hiutaleita. En vielä julkaise kantta täällä, julkaisen sitten, kun hetki tuntuu sopivalta.

Viime viikonloppuna kävelin viisi minuuttia vetten päällä, jäätyneen meren pinnalla. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että valkoisen kerroksen alla kohisee musta meri, kuin alitajunta täynnä synkkiä unia.

Toivon, että kukaan ei hylkää minua, vaikka kirjoitankin romaanissani myös asioista, joita on vaikeaa nostaa esiin kahvipöydissä. Asioista, joista on miltei mahdotonta avautua tyttöjen illoissa. Tunteista, joista ei mielellään puhuta edes lähimmille ihmisille.

Tunteista, jotka on kuitenkin pakko päästää ulos, jotta voi kunnolla hengittää.