Mitä on ihana elämä?

“Joskus se vain valtaa ihmisen”, Rosa sanoo Bellalle. “On pakko päästä pois. Etkö sinä ikinä tunne niin?”

-Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla (1994)

Bella ja Rosa makaavat meren rannalla ja hymyilevät kameralle. He ovat tummatukkaiset rantanaiset, kaksi kotirouvaa jotka jakavat saman kaipuun tuntemattomaan seikkailuun.

Monika Fagerholmin romaani Ihanat naiset rannalla (Underbara kvinnor vid vatten) tutkii levotonta sydäntä. Se esittää kysymyksiä, joita useimmat meistä ennemmin tai myöhemmin pohtivat: Mitä oikein haluan elämältä? Olisinko onnellisempi jossakin muualla?

Bella ja Rosa tapaavat ensimmäisen kerran vuonna 1962 kesäparatiisissa, idyllinkaltaisessa tilassa. Kesäparatiisissa makoillaan kaiket päivät rantaviltillä, uidaan, veneillään, otetaan aurinkoa, siemaillaan drinkkejä, vietetään rapujuhlia valkoisessa huvilassa.

Bella on ihanasta elämästä haaveileva perheenäiti, kaunis kuin nuori Elizabeth Taylor. Hän on naimisissa Kajuksen kanssa, joka rakastaa yli kaiken jazzmusiikkia – ja Bellaa. Heillä on kahdeksanvuotias poika Thomas, jolla on vilkas mielikuvitus ja kyky tehdä tarkkoja havaintoja. Ehkä juuri tästä syystä romaanin tapahtumat nähdään usein Thomaksen näkökulmasta.

Yhtenä kesäpäivänä paratiisiin luikertelee valkoinen enkeli, kiiltävänkallis Chevrolet Chevelle jossa reissaa rikas perhe: sulava liikemies Gabbe, hänen vaimonsa Rosa sekä tyttäret Nina ja Renée.

Rauhaton Enkelin perhe tuo kesäparatiisiin tuulahduksen Amerikasta, viihdemusiikin ja road trippien valtakunnasta. Kun perheet ystävystyvät ja Bella tutustuu Rosaan, hän saa nähdä välähdyksen ihanasta elämästä, kaikesta siitä mikä mahdollisesti odottaa kodin seinien ulkopuolella. Thomaksen kanssa Bella onkin monesti leikkinyt ‘poislähtöleikkiä’: he ovat viikanneet vaatteet ja pakanneet matkalaukut täyteen, aivan kuin kohta lähtisivät reissuun.

Ihanat naiset rannalla maalaa kauniin ja samalla surumielisen muotokuvan 1960-luvun kotirouvasta. Hänellä on aviomies, lapsi tai pari, hyvä koti ja valkoinen kesähuvila, mutta jotakin puuttuu. Päivät käyvät pitkiksi tupakoidessa, ruokaa laittaessa, rannalla makoillessa. Elämä ilman haasteita tuntuu tahmealta kuin aurinkoöljy iholla.

Samankaltaisesta ahtauden tunteesta kärsivä naishahmo on tuttu muun muassa 1960-luvulle sijoittuvasta tv-sarjasta Mad Men (2007-2015) sekä Richard Yatesin romaanista Revolutionary Road (1961).

Fagerholmin romaanissa Rosa on jo havahtunut näkemään muutoksen mahdollisuuden. Sen toteuttaminen kuitenkin vaatii rohkeutta.

“Meidän on luotava oma elämämme, Bella. Aloitettava alusta, aivan yksinkertaisesti.”

Arja Tuomarin suomentama Ihanat naiset rannalla on yksi niistä harvoista romaaneista, jotka olen lukenut useammin kuin kerran. Yliopistossa kirjoitin teoksesta joskus esseenkin, kurssilla joka käsitteli idylliä. En enää muista mitä kirjoitin, todennäköisesti pohdin romaanissa kuvattua idylliä ja sen vähittäistä murtumista.

Romaanin äärellä tuli mieleeni Tove Janssonin Muumi-kirjat sekä  Sari Valkeajoen kirjoitus, joka on julkaistu artikkelikokoelmassa Romaanihenkilön muodonmuutoksia (2003). Esseessään “Sivullisuudesta perheyhteyteen: Henkilökuvaus ja eksistentialismi Muumi-kirjoissa” Valkeajoki toteaa, että jo lapsena hän aisti noissa teoksissa samanaikaisesti sekä lämpimän että ahdistavan tunnelman. Hänen mukaansa ahdistavuus juontuu tilanteista, joissa henkilöt “toimivat ulkoaohjautuvasti, eivätkä sen mukaan, mitä heidän oma luontainen toimintantapansa olisi, (- -)”. Heillä on eksistentialistinen kriisi, joka Valkeajoen mukaan ratkaistaan Muumi-kirjoissa usein lähtemällä uuteen paikkaan.

Samanlainen olo tulee Ihanat naiset rannalla –romaanista. Se on mystinen yhdistelmä paratiisinkaltaista onnelaa ja selittämätöntä uhkaa; ahdistusta, joka kumpuaa ihmisen sisäisestä tyytymättömyydestä. Bella yrittää kuuliaisesti toteuttaa kotirouvan ja äidin rooliaan, mutta samanaikaisesti hänen sisällään asuu levoton kulkuri.

Traagisinta on, että lukijan näkökulmasta Bella ja Rosa oikeastaan elävät jo ihanaa elämää – ainakin kesäisin. He saavat lomailla meren rannalla, järjestää hauskoja juhlia, hiihtää vesisuksilla. Tekisi mieli koputtaa heitä olkapäähän ja sanoa: “Hei kuulkaa, teidän elämä on oikeastaan aika kivaa. Ihana elämä on tässä ja nyt.”

Mutta rantanaiset itse eivät koe niin, he kaipaavat jotakin muuta. Tästä inhimillisestä kaipuusta syntyy romaanin jännite.

Monika Fagerholmin kielessä on oma rytminsä, se on kuin musiikkia jota haluaa kuulla yhä enemmän. Kirjailija pitää lukijan otteessaan ripottelemalla informaatiota koukuttavasti, antamalla vihjeitä, ennakoimalla tulevaa. Teoksessaan Kertomuksen poetiikka (1983) kirjallisuudentutkija Shlomith Rimmon-Kenan kutsuu tällaista tehokeinoa nimellä prolepsis, ennakointi.

Kun keskustelin kirjalijaystäväni kanssa Fagerholmin romaaneista, hän huomautti, että Fagerholmin tyyli on toisteinen. Näin on myös Ihanat naiset rannalla -teoksen kohdalla. Tarinan avainkohtiin palataan yhä uudestaan, kuin selittämättömiin kysymyksiin jotka eivät jätä rauhaan. Tämä tuottaa romaaniin kiehtovan rakenteen.

Jännittävä on myös tapa, jolla Fagerholm kuvaa rantanaisia. Bella ja Rosa ovat romaanin kiinnostavimmat henkilöt, mutta heitä tarkkaillaan usein ulkoapäin, kuin kameran linssin läpi. Saamme tietää vain murto-osan heidän mielenliikkeistään, ja siksi he jäävät mysteereiksi.

Vuonna 1961 syntynyt Fagerholm kuvaa 1960-lukua nostalgisella viehkeydellä. 1960-luku oli suurten murrosten aikaa, kuukävelyjen, minihameiden, rautalankamusiikin, television vallankumouksen, John F. Kennedyn kuoleman, kylmän sodan. Ajoittain vuosikymmen sai synkkiä sävyjä, mutta jatkuvasti oltiin matkalla kohti uusia avaruuksia.

Ja kaiken kuohunnan keskellä piirtyi kuva naisesta, joka alkaa kyseenalaistaa omaa paikkaansa perheessä ja yhteiskunnassa. Fagerholmin romaani raaputtaa näkyviin naisen, joka vähitellen uskaltaa vapautua ja toteuttaa unelmiaan; naisen, joka haluaa olla tässä elämässä muutakin kuin ihana.