Mitä rohkeampi olet, sitä upeampia maisemia näet

Siinä on vuori, nyt kiivetään.

-Paula Vesala: Nyt on lähtö

Kesälomani loppui tämän viikon maanantaina. Tuntuu uskomattomalta, että noin viiteen viikkoon en kirjoittanut mitään muuta työhön liittyvää kuin yhden blogipostauksen ja joitakin somejulkaisuja.

Romaanikäsikirjoituksenikin sai lötkötellä lepotuolilla koko heinäkuun ja puolet kesäkuusta. Toivottavasti sillä ei ollut kovin tylsää.

Minulla oli ehkä ajoittain, ainakin sellaisina päivinä kun mies oli kahdeksan tuntia pelaamassa golfia ja minä jumitin pitkittyneen kesäflunssan vuoksi kotona. Lämmön mittaamisesta tuli uusi, päivittäinen harrastukseni. Yleisin lukema oli: 37,05.

Luulen, että kyse oli stressistä. Uskomatonta kyllä, lomallakin voi olla stressiä. Meillä on elokuun lopulla tiedossa kauan odotettu muutto – ja monia siihen liittyviä asioita on ollut hoidettavana. (Tälläkin viikolla taas pyöräilin/kävelin uuden kodin ohi ja otin kuvan talon upeasta julkisivusta. Tätä on tapahtunut jo useita kertoja. Yleensä lähetän valokuvan nähtäväksi joko miehelleni tai jollekulle ystävälle. Välillä myös kuuntelen korvat höröllä, ettei kai alueella ole liian rauhatonta.  Vaikuttaa siltä, että ei ole.)

Täytyy tunnustaa, että välillä minulla on ollut vähän ikävä fiktion kirjoittamista, etenkin silloin kun olen lukenut jotakin hyvää romaania kuten ranskalaisen Annie Ernaux’n teosta A Girl’s Story tai silloin, kun minuun on yhtäkkiä iskenyt palava tarve ilmaista itseäni kello 3.10 yöllä. Olen tuntenut syyllisyyttä, kun en itse ole ollut työstämässä romaaniani tai naputtelemassa uutta blogitekstiä.

Ehkä on niin, että kirjailija voi paremmin, kun hän kirjoittaa. Toisaalta välillä täytyy myös pitää lomaa ja ottaa etäisyyttä tekstiin. ”A good writer knew when not to write”, on Charles Bukowskikin sanonut.

Tämä on ollut kaikkinensa muutosten kesä. Olen ylittänyt itseni niin fyysisesti kuin henkisestikin, riuhtaissut itseni irti tutusta ja turvallisesta kuin kivi, joka on jumittanut satoja vuosia samalla rinteellä mutta liikahtaakin äkkiä ja varoittamatta.

Yksi kesän kohokohdista koitti kirjaimellisesti Ylläksellä, kun kiipesin juhannuspäivänä 517 metriä korkean Kesänkitunturin huipulle. Jokainen, joka minut tuntee, tietää, että minä en varsinaisesti ole profiloitunut miksikään vaeltajaksi. Suoraan sanottuna en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt minkäänlaista vaellusretkeä missään päin Suomea tai maailmaa. Mutta nyt oli poikkeustilanne. Olinhan pitkästä aikaa Lapissa.

”Lähethän tekheen pikku lenkki”, sanoi yksi seurueestamme kyseisenä lauantaiaamuna.

”Se ei sitte ole mithään lasten leikkiä”, varoitti toinen.

Jo reitin nimestä ”Pirunkuru” olisi toki voinut päätellä, että kyseessä ei olisi mikään heppoinen happihyppely.

Vaellus alkoi kevyellä kävelyllä. Mutta jossain vaiheessa huomasin, että rinne jyrkkeni jatkuvasti. Huippua ei näkynyt. Sammalmättäät ja metsäpolut muuttuivatkin kivikkoiseksi jyrkänteeksi. Reisilihakset joutuivat koetukselle, jokainen kivi näytti epäluotettavalta. Entä jos olisin astunut väärälle kivelle, sellaiselle joka pettää minut?

Vaatetuksenikaan ei varsinaisesti ollut erämaahan soveltuva – paitsi ehkä esteettisesti. Minulla oli jalassani ohuet leggingssit, joita olen käyttänyt myös kirjailijaesiintymisissä. Olin valinnut ne ylleni, koska niihin oli painettu vehreitten puiden kuvia ja sinistä taivasta.

Mieheni kiipesi kaukana edessäpäin. Lopulta hän katosi jonnekin rinteiden taakse. Kiehuin lierihattuni alla. Miksi hänen piti aina olla niin nopea, niin kärsimätön? Join vettä pullosta. Katsahdin taakseni. Mitä jos vain palaisin samaa reittiä takaisin, tyylikkään mielenosoituksellisesti? Mutta saman tien sain kuulla, että alaspäin ei kannattanut suunnistaa. Ellei haluaisi kolhuja. Ainoa vaihtoehto oli jatkaa matkaa ja kiivetä ylöspäin.

Kuinka pitkä matka vielä olisi?

Hiki valui otsaani pitkin, syke kohosi. Reitin varrella, lähellä tunturin (oletettua) huippua, näin vanhan puun juurelle asetetun ruskean sydänkiven. Siinä luki kultaisin kirjaimin ”Mumma”. Kiveen oli kaiverrettu myös vainajan synnyin- ja kuolinvuosi.

Joku seurueestamme huomautti siitä.

”Varmaan se on saanu täällä sydänkohtauksen ja kuollut!” minä huusin.

Keskustelu tyrehtyi siihen.

Neljästä vaeltajasta saavuin tunturin laelle viimeisenä. Kävelin kaikkien ohi nenä pystyssä enkä puhunut kenellekään. Istahdin kivelle yksin ja itkin. Oli mahtavaa olla taas kolmivuotias.

Mieheni tuli vierelleni istumaan. Hän puheli lempeästi. Sanoi, että tämän jälkeen olisi edessä pelkkää laskua, kevyttä kävelyä.

Tiuskaisin, etten enää liikkuisi mihinkään, että jäisin tähän vähintään tunniksi.

Tuosta hetkestä on tallella muutama selfie, joissa minä itken ja mies hymyilee iloisena. Kirjailijan elämä tiivistettynä. Kaiken pitää aina olla niin äärimmäisen dramaattista.

”Mitä tuosta nyt, pikku noususta”, mieheni sanoi.

”AI PIKKU NOUSUSTA!”

Jatkoimme matkaa. Kesti ehkä parikymmentä minuuttia, kun palauduin taas ”normaaliksi itsekseni” – jos sellaista käsitettä on olemassakaan. Kun fyysinen rasitus helpotti, heräsin huomaamaan maisemien kauneuden, upeat rakkakivet, viattomansinisen puhtaan taivaan, sammalen peittämät kiviset rinteet, jotka kuulemma ruskan aikaan hehkuivat punaisina kuin tuli. Tuntui kuin olisin matkustanut maailman toiselle puolelle, merten taakse, aivan uuteen ympäristöön. Sain nähdä sellaista, mitä en ollut ikinä nähnyt, Lapin kesän.

”I want to see something I’ve never seen before”, on valokuvaaja Robert Mapplethorpekin sanonut.

Yhtäkkiä sydämeeni tulvahti kiitollisuus. Että minä saan olla täällä, ajattelin, nähdä kotimaani koreimmat kasvot, miltei päälaen. Sain nähdä kiehtovan yhdistelmän karua luontoa ja ääretöntä kauneutta, pieniä kitukasvuisia puita, luonnon suhisevaa hiljaisuutta, rehellistä erämaata. Olin kiitollinen siitä, että minut oli tuotu tänne, että polkuni johdatti minut näin ihmeelliseen paikkaan – olin kiivennyt tunturin huipulle, olin pystynyt tekemään sen. Minulla oli jalat, joilla kävellä. Lihakset, jotka tekevät työtä. Silmät, jotka näkevät.

Pohdin tyytyväisenä, että oikeastaan minulla täytyi olla aivan kelvollinen kunto. Jos olisin ollut ihan rapakunnossa, olisin varmaan rojahtanut kesken kaiken jonkin kelohongan juureen ja istunut siinä tunnin valittamassa. (Nyt istuin ehkä vartin).

Ajattelin, että joskus raskaat tai poikkeukselliset kokemukset voivat olla yhtä aikaa myös kauniita. Mukavuusalueilta löytyy turvaa, mutta epämukavuusalueilla leijuu taikaa.

Ehkä tuosta erikoisesta kokemuksesta syntyy vielä tarina. Jo nyt siitä on tullut yksi kesän parhaista hetkistä.

Travelling – it leaves you speechless, then turns you into a storyteller.

-Ibn Battuta