Miten kertoa totuus?
Keväisin kehossani alkaa kohota vaarallinen matkakuume. Aurinko herää kauneusuniltaan, ja niin minäkin. Tekee mieli aloittaa uusi elämä ja pestä ikkunat (mitä en tosin koskaan tee).
 |
| “Kilted Colin” esiintyi Edinburghissa. Onneksi en joutunut avustajaksi. |
Lupasin taannoisessa postauksessani palata hetkiseksi Edinburghiin, jossa vietin viikon viime elokuussa, WSOY:n kirjailijaresidenssissä.
Kävin katsomassa monia näytelmiä, joista eniten jäi mieleeni nuoresta kaveriporukasta kertova Ella Hicksonin näytelmä The Boys sekä Samuel Beckettin The Roughs, jossa minuun teki vaikutuksen etenkin kahden kodittoman kohtaaminen.
 |
| Beckett, Samuel. |
Samoilin innoissani myös The Writers’ Museumissa, jossa tutustuin muun muassa Edinburghista ponnistaneen Robert Louis Stevensonin elämänvaiheisiin.
Lisäksi kävin
tietysti pienessä museokaupassa, mikä usein onkin museokäyntieni kohokohta.
Ostin itselleni sydämenmuotoisen rintakorun, johon oli painettu
katkelma Jane Austenin romaanista Ylpeys ja ennakkoluulo. Lisäksi hankin kirjan nimeltä Love Letters of Great Men, jota Carrie Bradshaw lukee Mr Bigille toisessa Sinkkuelämää-elokuvassa.
 |
| Mikäli olet kiinnostunut kirjallisuudesta, käväise täällä. |
 |
| Kävelin näistä ovista sisään. |
“I love and loved Baudelaire.”
“Life is full of destructive relationships.”
“All my work is rooted there (Ireland). It has given me my voice, and that voice is Irish even if I’m writing in English.”
“questions in life: where to live, how to live, who to be with, and who not to be with.”
 |
| Luin tätä kirjaa residenssissä lyijykynä kädessäni. |
Haastattelun jälkeen sain vielä kirjailijalta nimikirjoitukset kahteen hänen kirjaansa, mistä olin valtavan kiitollinen. Meillä oli myös lyhyt keskustelu, jonka aikana onnistuin vahingossa saamaan aikaan sen vaikutelman, että olin kääntäjä. Koko loppukeskustelun ajan yritin korjata tuota väärinkäsitystä.
Lopuksi Edna O’Brien toivotti minulle kaikkea hyvää.
Kuljeskelin jonkin aikaa festivaalialueella, jonne oli siroteltu kiinnostavia tuoleja. Niihin oli painettu sitaatteja, joista eniten jäi mieleeni tämä Margaret Atwoodin ajatus:
 |
| Kesti hetken, ennen kuin maltoin istua tähän. |
Jäin miettimään, pystyykö tuota taianomaista asennetta todella täysin saavuttamaan sen jälkeen, kun on jo julkaissut kirjoja.
Miten olla ajattelematta sitä, mitä muut omasta tekstistä ajattelevat?
Otan mielelläni neuvoja vastaan.
Aloin lukea takaperin blogiasi ja kommentoin vanhojakin kirjoituksia, kun huomasin harmikseni, etteivät lukijasi ole sen aktiivisempia kommentoijia kuin minunkaan.
Se nimittäin liittyy suoraan tuohon kysymykseesi. En todellakaan osaa vastata siihen, koska juuri se, etten saa useinkaan kommentteja kirjoituksiini (siis vain blogiin, muuta en kirjoittele), tekee minut epävarmaksi. Kuvittelen kirjoittavani jotain, mikä kiinnostaa lukijoita ja mistä he saavat jotain. Mutta mistä tiedän sen, kun en saa mitään palautetta?
Kirjoittaja laittaa aina itsensä likoon ja arvostelun kohteeksi. Siksi hän odottaa jonkinlaista palautetta, edes yhdellä sanalla tietoa siitä, että teksti on kiinnostavaa. Hän on alasti ja muut ovat vaatteet päällään. Jos kukaan ei tule esiin ja sano edes pientä kiitoksen tai kannustuksen sanaa, hän voi kuvitella, että siellä he nauravat hänen alastomuudelleen. Eivätkä itse kuitenkaan uskalla tulla esiin. Kirjoittaja on rohkea, mutta hänellä pitäisi olla valtava itseluottamus, jotta hän uskaltaa tulla aina uudestaan alasti hiljaisen yleisönsä eteen.
Näin minä sen koen, vaatimattomana blogistina. Olenko yhtään jäljillä?
Hei Hannah,
kiitos ajatuksia herästä kommentistasi! Ja anteeksi heti kättelyssä myöhästynyt vastaukseni!
Tiedän tunteen – minustakin olisi mukavaa, jos lukijat kommentoisivat postauksiani enemmän. Toisaalta en itsekään ole kommentoinut blogeja – osittain siitä syystä, että olen hieman epävarma kommentoimisen teknisestä toteutuksesta 😀 Tässä asiassa kyllä voisin kehittyä.
Uskon, että monet lukevat blogeja, mutta eivät silti osallistu keskusteluun. Ehkä kommentointikin vaatii jonkinlaista rohkeutta, esille tuloa. Tiedän tämän omasta toiminnastani. Luulen, että oma aktiivinen kommentointi lisäisi keskustelua myös omassa blogissa (näin arvelisin ainakin omalla kohdallani).
Totta: kirjoittaja laittaa itsensä likoon. Hyvin sanottu tuo, että hän tulee "aina uudestaan hiljaisen yleisönsä eteen". Kaunokirjallisuuttakin kirjoittaneena taidan olla tottunut siihen, että teksteistä ei välttämättä heti saa palautetta, ainakaan tuntemattomilta lukijoilta. On luonnollista, että sellaista kaipaa, koska onhan tekstit tarkoitettu jollekulle, jonkun vastaanotettavaksi. Ja joskus voikin käydä niin, että tapahtuu jokin kohtaaminen – joku tulee koputtamaan olkapäälle jossakin tilaisuudessa ja kiittää kirjasta, kolumnista tms. Tai lähettää viestin, tai kommentin. Nämä ovat arvokkaita hetkiä.
Koen, että kirjoittamiseen liittyy paljon epävarmuutta. Väistämättä tulee miettineeksi, mitä omista teksteistä ajatellaan, ovatko ne kiinnostavia jne. Silti täytyy vain jaksaa uskoa omaan tekemiseen ja kirjoittaa siitä, mikä itseä kiinnostaa ja mikä tuntuu tärkeältä. Todennäköisesti se on tärkeää myös joillekin muille.
Hyvää syksyn jatkoa ja tsemppiä kiinnostavan blogisi pitämiseen! Toivottavasti tämä kannusti kirjoittamaan lisää!
Taina