Miten onni näkyy?

“Don’t tell me the moon is shining; show me the glint of light on broken glass.”
-Anton Tšehov

Kymmenisen vuotta sitten opiskelin luovaa kirjoittamista Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittajakoulutuksessa. Silloin jotakin hyvin olennaista loksahti paikoilleen minun ja kynän välillä: oivalsin yksityiskohtien merkityksen kirjoittamisessa.

Runokurssilla ymmärsin, että isoja asioita ei kuvata suurten sanojen avulla, vaan pienten yksityiskohtien. Sivusin tätä aihetta viikko sitten, kun puhuin Imagen kirjoittajakoulutuksessa kirjoittajan omasta äänestä ja tyylistä.

Jos haluaa kuvaa sydänsurua, olisi varmaan helpointa sanoa, että “sydämeni on särkynyt”. Mutta runokurssilla opin, että tämä ei ole se paras tapa. Tunne pitäisi pystyä ilmaisemaan jotenkin toisin, konkreettisesti, vaikkapa siten kuin Samuli Putro Zen Cafén biisissä Piha ilman sadettajaa:

“Peiton käärin rullaksi
sen asettelen viereeni,
kuvittelen, että siinä oot.”

Hyvää tekstiä voisi verrata onnistuneeseen valokuvaan. Arto Seppälän ja Markku Hattulan Sanasi sun -kirjoittamisoppaassa neuvotaan, että terävät lähikuvat ovat parempia kuin epämääräiset kaukokuvat. Kun kirjoittaa, kannattaa siis zoomata lähelle.

Muistikirjani yliopistoajoilta.

Muistan luovan kirjoittamisen opinnoista myös toisen tärkeän oivalluksen: kirjoittaminen vaatii paljon työtä, uudelleenkirjoittamista, editoimista, korjauksia, paranneltuja versioita.

“Kirjoittajan ei saa koskaan olla laiska”, julisti romaanikurssin opettaja.

Jäin miettimään hänen sanojaan. Olin kirjoittanut omaan tarinaani tavanomaisuuksia vilisevän hääkohtauksen, jossa kerroin muun muassa, että “morsian oli onnellinen”. Kurssin vetäjä totesi, ettei sellaista tarvitse sanoa. Kaikki tietävät, että morsian on todennäköisesti onnellinen hääpäivänään. Kiinnostavampaa olisi kuvata, miten onni näkyy.

Tuosta kurssista lähtien olen yrittänyt välttää kliseitä yhtä suurella kiihkeydellä kuin aikaisia aamuherätyksiä. Kirjoittajan pitää väsymättä etsiä uusia, tuoreita tapoja ilmaista asioita. Toisina päivinä se onnistuu paremmin, toisina heikommin. Mutta aina täytyy yrittää.

Kirjoittajakurssilla sain kuunnella myös muiden esiintyjien kiinnostavia puheenvuoroja. Imagen päätoimittaja Heikki Valkama puhui otsikoinnista ja hyvästä aloituksesta. Hän totesi muun muassa näin: “Jos et tiedä miten sanoa, sano se suoraan.” Tämä on hyvä vinkki kaikkeen kirjoittamiseen.

Kirjailija Miina Supinen puhui kirjoittamisen esteistä ja niiden voittamisesta. Hän siteerasi Stephen Kingiä, joka on antanut tällaisen neuvon kirjoittamisoppaassaan On Writing (suom. Kirjoittamisesta):


“Write with the door closed, rewrite with the door open.”

Ymmärsin Kingin sitaatin tarkoittavan sitä, että tekstin ensimmäinen
versio olisi hyvä kirjoittaa itsekseen, omassa rauhassa, muiden mielipiteet unohtaen.

“Älkää päästäkö ketään itsenne ja näppiksen väliin”, Supinen neuvoi.

Vasta kun käsikirjoitus on sopivassa vaiheessa, sitä kannattaa näyttää muillekin.

“Oikea aika on tänään”, Supinen kannusti.

Kirjailija Katja Kettu esitteli yleisölle tarinankerronnan kolmetoista käskyä. Hän neuvoi muu muassa “diggailemaan Aristotelesta” ja muistamaan draaman kaaren perusasiat: alun, keskikohdan ja lopun. Kettu sanoi myös, ettei kannata ajaa ilman rattia tai silmät kiinni; kirjoittaessa olisi hyvä tietää suunnilleen, minne on menossa. Tärkeää olisi myös rakastaa hahmojaan ja muistaa, että totaalinen pahuus tai hyvyys ei ole kiinnostavaa. Henkilöissä on hyvä olla rosoa ja kosketuspintaa, tunnistettavuutta.

Kirjailija ja toimittaja Anu Silfverberg puhui kuulijoille lehtijutun rakenteesta. Hän siteerasi Mark Krameria, joka on todennut: “Structure is what the reader needs next.” Silfverberg kehotti miettimään juttua rakentaessa myös sitä, mitä tekstin kertojan on ylipäätään mahdollista tietää seuraavaksi. Aika- ja paikkasiirtymien tulisi olla motivoituja, ja kappaleiden aloitusten pitäisi houkutella lukemaan lisää. Kirjoittajan täytyisi myös pystyä perustelemaan joka ikisen kohdan olemassaolo tekstissä.

Luentojen jälkeen kurssilaiset saivat vielä osallistua erilaisiin työpajoihin. Minä kävin kuuntelemassa Heikki Valkamaa, joka kertoi editoinnista Imagessa. Opin muun muassa uuden käsitteen ennakoiva editointi. Tämän ajatuksen mukaan editorin rooli ei painotu vain lehtijutun viimeistelyvaiheeseen, vaan hän on kätilöimässä juttua alusta loppuun. Editori on tekstin ensimmäinen lukija, mutta myös kirjoittajan kannustaja ja innostaja.

Koulutuksen jälkeen vaeltelin hetken Kallion kirjastossa Raymond Carverin novelleja etsien. Minusta on ihanaa kulkea kirjastoissa ja kirjakaupoissa, sillä tunnen oloni aina onnelliseksi kirjojen keskellä.

Miten onni sitten näkyy minussa?

Suunnilleen näin:

Shakespeare & Company -kirjakaupassa Pariisissa.

Bonne journée, rakkaat lukijat!