Onko kenenkään elämä tavallinen?

Hän oli tavoitellut viisautta ja löytänyt pitkien vuosien päätteeksi tietämättömyyttä. Ja mitä muuta? hän mietti. Mitä muuta?

Mitä sinä odotit? hän kysyi itseltään?

-John Williams: Stoner

Kaupallinen yhteistyö: Fabula

Viime vuonna kaikki puhuivat William Stonerista. Törmäsin häneen kirjakaupoissa, näin hänen nimensä lehdissä ja Facebook-statuksissa, luin miten hänen elämäänsä pohdittiin kirja-arvosteluissa.

Ajattelin, että minäkin haluan tutustua tähän mieheen. Ymmärtääkseni häntä pidettiin melko tavallisena, mutta kuitenkin hän kiinnosti lukijoita ympäri maailman.

Kuka hän oikein on?                                                                                                       

Sainkin kohdata Stonerin melko pian, kun selailin Fabulan kirjatarjontaa. Fabula on sovellus, jonka avulla voi lukea sähkökirjoja kuukausimaksua vastaan ja johon olen saanut ilokseni tilaisuuden tutustua. Viime aikoina olenkin lukenut kirjoja kätevästi älypuhelimestani esimerkiksi ratikka- ja metromatkoilla.

Stonerin on kirjoittanut amerikkalainen John Williams (1922-1994), ja sitä on kuvailtu muun muassa unohdetuksi klassikoksi. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1965 mutta sai 2000-luvulla uuden elämän, kun siitä otettiin uusintapainoksia. Kirjailija Anna Gavalda ihastui Stoneriin ja käänsi sen ranskaksi vuonna 2011. Vähitellen kiinnostus romaania kohtaan virisi muuallakin Euroopassa.

Ilkka Rekiaron suomentama Stoner on vedonnut myös suomalaiseen lukijakuntaan. Kirjabloggaajien äänestyksessä romaani sai hiljattain Blogistanian vuoden 2015 Globalia-palkinnon eli parhaan käännöskirjan maininnan.

Stonerin tarina tempaisi minutkin heti mukaansa. Se ei ole pelkästään kertomus maanviljelijän pojasta, josta kasvaa englannin kielen ja kirjallisuuden apulaisprofessori, kärsivä aviomies ja lempeä isä. Se on myös tarina yhden miehen sisäisestä elämästä, rakkaudesta, riemusta ja pettymyksistä, vastoinkäymisistä, odotuksista ja onnenhetkistä.

William Stoner syntyy Yhdysvaltojen Keskilännessa vuonna 1891. Ruumiilliseen työhön tottunut maanviljelijän poika aloittaa 19-vuotiaana opinnot Missourin yliopiston maataloustiedekunnassa. Pakollisella englanninkielisen kirjallisuuden johdantokurssilla nuorukainen kuitenkin kokee eräänlaisen valaistumisen. Karismaattisen opettajan lukema Shakespearen 73. sonetti herättää Stonerin sydämessä rakkauden, joka ei koskaan kuole – rakkauden kirjallisuuteen.

Opinahjon ulkopuolella riehuu ensimmäinen maailmansota, mutta rauhallinen ja vetäytyväinen Stoner löytää oman paikkansa yliopistosta, jossa hän ryhtyy opettamaan ja tutkimaan.

”Juuri meitä varten yliopisto on olemassa, meitä maailman osattomia varten, (–), sanoo David Masters, Stonerin suorasukainen ystävä, joka myöhemmin värväytyy armeijaan.

Romaanissa on kiehtova kertojanääni: kaiken näkevä tarkkailijakertoja kuvailee päähenkilön elämää hellyyden- ja ironiansekaisella ymmärryksellä. Hän kuvaa, miten Stoner kosii suurin piirtein ensimmäistä naista joka miellyttää silmää; hän selostaa epäonnistuneen kuherruskuukauden, haparoivan avioliiton ensiaskeleet, kahden toisilleen vieraan ihmisen yrityksen elää yhdessä. Hän näyttää kylmässä liitossa kärvistelevän pariskunnan hiljaisen valtataistelun ja Stonerin hitaan näivettymisen.

Kertoja kuvaa myös, miten Stoner herää eloon, kun hän nelikymppisenä rakastuu korviaan myöten toiseen naiseen. Tässä hullussa, salatussa romanssissa ja rakastavaisten käytöksessä on jotakin hyvin tunnistettavaa. Katherine Driscollin yksiö vetää hajamielistä professoria puoleensa vastustamattomalla voimalla, siitä tulee rakkauden ja kiihkon turvasatama, jossa Stoner kokee aidon intohimon.

Juuri tuo tunnistamisen kokemus, jonka romaani tarjoaa lukijalle Stonerin elämän lukuisissa eri tilanteissa, on yksi romaanin suurimmista ansioista. Teoksen henkilöt tuntuvat aidoilta ja todellisilta ja heidän tekonsa motivoiduilta.

Usein Stoner saa myös hymyn huulille. Kun Stonerin isä kuulee, että pojasta ei koskaan tulekaan agronomia eikä maatilan isäntää, hän toteaa kuivasti:

”Jos sinusta tuntuu, että sinun pitää jäädä tänne lukemaan kirjojasi, niin se sinun kuuluu tehdä.”

Toisaalta romaanissa on myös jotakin hyvin haikeaa. Teoksen esipuheen laatinut kirjailija John McGahern arvelee, että romaanin teemana on rakkaus, ”rakkauden monet ilmenemismuodot ja kaikki voimat, jotka sitä vastustavat”. Se on mielestäni osuva tiivistys. Stonerissa on kyse siitä, mitkä asiat tekevät elämästä merkityksellistä, ja lopulta kaikki kiteytyy rakkauteen. Mikä oikeastaan voisi olla tärkeämpää kuin se, että rakastaa – kirjallisuutta, työtä, perhettä, kahta ystävää joista toinen on jo kuollut, ja yhtä naista jonka luokse ei oikeastaan pitäisi mennä?

Toinen tärkeä teema romaanissa on elinikäinen oppiminen. On opittava rakastamaan, työskentelemään, valitsemaan, luopumaan, pettymään, nousemaan, toivomaan uutta alkua.

””Himo ja oppiminen”, Katherine sanoi kerran. ”Muuta ei loppujen lopuksi ole.””

Vaikka Stonerin elämä kulkee näennäisen tavanomaisia polkuja, se on kuitenkin täynnä taianomaisia hetkiä – niitä ohimeneviä elämysten sekunteja, jotka me kaikki koemme omalla tavallamme ja jotka siksi tekevät jokaisen elämästä ainutlaatuisen.

Romaanin viimeinen luku, jossa sairauden nujertama Stoner tekee tiliä kaikesta mitä hän elämässään sai ja mistä hän luopui, on yksi teoksen koskettavimmista. Kyyneleet nousevat silmiin etenkin kohdassa, jossa Stoner hypistelee viimeisillä voimillaan kauan sitten kirjoittamaansa kirjaa. Kohtaukseen kiteytyy jotakin hyvin olennaista siitä, millainen merkitys kirjoitetulla sanalla voi olla tekijälleen, vaikka teos olisikin jo joutunut unohduksiin:

”Stoner ei kuvitellut löytävänsä itseään tuosta kirjasta, sen haalistuvilta sivuilta, mutta tiesi, että pieni osa hänestä, osa jota hän ei voinut kiistää, oli kuin olikin kirjassa ja pysyisi siellä.”