Oscar Wilde paransi suomalaiskirjailijan yskän

I never travel without my diary. One should always have something sensational to read in the train.

-Oscar Wilde: The Importance of Being Earnest (Gwendolen Fairfaxin repliikki)

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, kävin taannoin Dublinissa. Jo parisen viikkoa olin kärsinyt sitkeästä flunssasta. Yskin noin 148 kertaa minuutissa. Lopulta tuntui, että yskiminen alkoi olla jo osa persoonaani.

Jännitti lähteä matkalle puolikuntoisena. Pelkäsin, että tukehtuisin Dublinissa hotellihuoneen kokolattiamaton pölyyn. Kävin jopa lääkärissä. Lääkäri kuunteli minua rauhallinen ilme kasvoillaan. Salaa toivoin, että hän olisi määrännyt minulle jonkin ihmelääkkeen, kuten antibiootteja. Ilmeisesti tauti ei kuitenkaan vaatinut sitä.

Irlantiin päästyäni edellä mainitut huoleni osoittautuivat turhiksi. Dublinissa minä lähestulkoon paranin flunssasta.

Tästä saan kiittää sekä loistavaa neljän hengen matkaseuraa että Oscar Wildea (1854-1900), irlantilaissyntyistä kirjailijaa, joka tunnetaan muun muassa menestyneistä näytelmistään sekä aikoinaan rohkeana pidetystä romaanistaan Dorian Grayn muotokuva (1891). Wilde tuli Dublinissa vastaan lähes joka nurkan takaa, joten hän kohosi mielessäni jonkinlaiseksi Dublinin symboliksi.

Kohtasin hänet jo toisena reissupäivänä, kun kävimme porukalla Oscar Wilde House -nimisessä talossa. Rakennuksesta ei löytynyt tietoa omasta matkaoppaastani, mutta saimme selville, että talossa sijaitsee nykyään opinahjo nimeltä American College Dublin.

Aulassa meidät vastaanotti pari amerikkalaista opiskelijaa, joilla oli tonttulakit päässään. He tervehtivät meitä hymy huulillaan ja viittoivat meidät sisään. Yksi heistä piti meille esittelykierroksen. Nainen puhui toistuvasti miehestä nimeltä “Doctor William”. “This is the room where Doctor William…” Ja niin edelleen.

“Kuka se Doctor Wiliam on”, kuiskasin isosiskoni korvaan. Yleensä hänellä on vastaus kaikkeen.

“Emmä tiedä.”

Katselimme lasivitriinissä makaavia lääketietellisiä instrumentteja. Tonttulakkipäinen opas esitteli meille myös huoneen, jossa Doctor William kuoli. Miten tämä kaikki liittyy Oscar Wildeen, ajattelin.

Lopulta saavuimme huoneeseen nimeltä Speranza Salon, jossa keimaili kimaltava kattokruunu ja kauniita vaaleanpunaisia silkkituoleja. Tuossa salongissa Oscar Wilde ilmeisesti viihdytti vieraitaan.

“Olis kiinnostavaa tietää, missä elämänvaiheessa se asui täällä. Joskus opiskelijana vai jo vanhemmalla iällä”, supatin siskolleni.

“No kysy!” hän kannusti.

En uskaltanut. Opas kertoi, että Oscar asui lastenhuoneessa ja lastenhoitajan kamarissa. Noihin tiloihin ei kuitenkaan ollut pääsyä sinä päivänä. “No entry”, luki portaissa.

Pääni vilisi kysymyksiä. Asuiko Oscar siis vuokralaisena tässä talossa sen jälkeen, kun Doctor Williamin lapset olivat jo muuttaneet pois? Kirjoittiko Oscar täällä kuuluisia näytelmiään?

Lähdimme talosta hieman epätietoisina, mutta kuitenkin iloisina siitä, että meillä oli nyt jonkinlainen kosketus Oscar Wildeen.

Seuraavaksi Oscar odotteli meitä vieressä sijaitsevassa Merrion Square Park -puistossa. Hän lekotteli suurella kivellä juhlapuku yllään, kädessään kivinen ruusu. Otin hänestä valokuvia useista eri suunnista.

Puistossa sijaitsi myös pari muuta patsasta, joihin oli kirjoitettu Wilden viisaita aforismeja, kuten: “Only dull people are brilliant at breakfast” ja “This supsense is terrible. I hope it will last.”

Tapasimme Oscar Wilden myös vahamuseossa nimeltä National Wax Museum. Hän istuskeli heti ensimmäisessä huoneessa varsin hyvässä seurassa. Hän sai viettää jatkuvasti aikaa muun muassa James Joycen, Samuel Beckettin ja George Bernhard Shawn kanssa.

Otin Samuel Beckettin kanssa selfien. En ehkä kuitenkaan julkaise sitä tässä.

 

Toiseksi viimeisenä matkapäivänä Oscar Wilde tuli vastaan Dublin Writers Museumissa. Ostin museokaupasta Samuel Beckettin näytelmän Waiting for Godot sekä kirjan, johon on koottu Oscar Wilden parhaat näytelmät, muun muassa Lady Windermere’s Fan (1892), A Woman of No Importance (1893) ja The Importance of Being Earnest (1895). Kirjassa oli kaunis sininen kansi ja kultareunaiset sivut, ohuet kuin virsikirjassa. Kun lähdin museosta, tuntui kuin olisin kantanut aarretta muovipussissa.

Museokierroksen jälkeen menimme pubiin syömään. Siellä lueskelin koottujen näytelmien esipuhetta ja tietoja Oscar Wilden elämästä. Vihdoinkin Oscar Wilde Houseen ja Doctor Williamiin liittyvä mysteeri selvisi:

“Oscar Fingal O’Flahertie Wills Wilde was born on 16 October 1854 in Dublin. His father, Sir William Wilde, was one of Ireland’s leading medical practitioners (- -)”.

Oscar Wilde House oli siis kirjailijan lapsuudenkoti – ja mystinen Doctor William hänen isänsä. Sain asiaan vahvistuksen, kun kotiin päästyäni luin tietoa American College Dublinin nettisivuilta. Wilden perhe oli muuttanut taloon vuonna 1855. Lapsuudenkodissaan pieni Oscar sai kuunnella vilkkaita ja älykkäitä keskusteluja, joita hän myöhemmin hyödynsi omissa näytelmissään.

Aikuisena Wilde muutti asumaan Englantiin, meni naimisiin brittiläisen naisen kanssa ja sai kaksi lasta.

Murheellisena luin eri lähteistä tietoa myös Wilden elämän loppuvaiheista, siveettömyyssyytteestä ja raskaasta oikeudenkäynnistä 1800-luvun lopun Englannissa. Suhde erääseen nuorempaan lordiin osoittautui Wilden kannalta kohtalokkaaksi, ja Wilde tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankilaan, raskaaseen työhön.

John Wyse Jacksonin toimittamassa Best Loved – Oscar Wilde -teoksessa todetaan, että Wilde ei koskaan toipunut tuosta kokemuksesta. Hän kuoli 46-vuotiaana aivokalvontulehdukseen Pariisissa.

Wilde jäi kuitenkin historiaan paitsi lahjakkaana kirjailijana myös miehenä, joka oikeudenkäynnissä puolusti rakkautta samaa sukupuolta olevien ihmisten välillä – aikana, jolloin siihen suhtautui kielteisesti sekä laki että yhteiskunta.

Koottujen näytelmien johdannossa todetaan Wilden aina toivoneen, että hänen näytelmänsä julkaistaisiin joskus painettuina, koska hän epäili, ettei niitä esitettäisi kovinkaan paljon näyttämöllä. Kunpa hän tietäisi, miten suosittuja noista teoksista on tullut!

Olen jo lukenut loppuun hänen komediansa The Importance of Being Earnest, jonka koomiset käänteet ja kekseliäät sutkaukset saivat minut hymyilemään monta kertaa.

Näytelmää lukiessa tulee mieleen yksi Wilden siteeratuimmista aforismeista:

“We are all in the gutter, but some of as are looking at the stars.”