Yritin pari viikkoa sitten järjestää bileet muun muassa vanhenemiseni kunniaksi. Se oli rohkeinta, mitä olen pitkään aikaan tehnyt. Laitoin peliin kaiken. Menin sydän pamppaillen nukkumaan ja mietin Lidlistä ostettavia sipsejä ja muita tarjoiluja. Siivosin päivän, hukutin villakoirat siniseen vesisankoon ja kiipesin tiskivuorelle. Toivoin, että kukaan vieraista ei keksisi kurkistaa keittiön laatikoihin. Yhdestä löytyi vasara, toisesta kadonnut hiustenkuivaaja.

Tein kaikkeni, jotta asuntoni olisi näyttänyt normaalin synttärisankarin kodilta. Lavastus oli lähes täydellinen. Äiti oli leiponut juhlia varten suklaapäällysteisiä tuulamantorttuja,
joita on tarjoiltu jo yksivuotissynttäreilläni. Ystäväni J. loihti bileitä varten sienipiirakan, jonka tuoksu leijui rappukäytävään aivan suunnitelmien mukaan. Se valmistui kolmea minuuttia ennen kuin ensimmäiset vieraat saapuivat.

Kaikki sujui hyvin siihen asti, kunnes eräs pahaa aavistamaton vieras esitti kysymyksen.

Hän tiedusteli, saisiko hän kahviinsa sokeria.

Sokeria?

Keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus. Ihmiset katsoivat minua, silmät odotuksesta opaalinmustina. Kello tikitti, mutta ei seinällä. Sydämessäni naksutti ainoastaan yksi ajatus: jos nyt lähtisin, kuinka kauan kestäisi tuikata itsensä tuuletusparvekkeelle ja kavuta palotikkaita alas pakoon?

Olin hetken hiljaa. Lopulta kamppasin kauhuni hersyvään hymyyn ja lausuin yksinkertaiset sanat: ”Sokeria ei ole.”

Keittiö kohahti. Vieraat nyökkäilivät. Katseet kiertelivät seinissä ja sukissa. Sisareni yritti keventää tunnelmaa kysymällä vitsikkäällä äänellä: ”No olisko Hermesetasta?”

Mieleeni tuli heti jokin kreikkalainen tragedia. Hermesetastakaan ei valitettavasti ollut, vaikka omistin, luoja paratkoon, jo liikaakin kirjoja.

Tällaisina hetkinä toivoisi todellakin käyneensä Lapuan emäntäkoulun. Toivoisi olleensa valppaana kahdeksannen luokan kotitaloustunneilla. Toivoisi lukeneensa keittokirjoja yhtä paljon kuin L.M. Montgomeryn Runotyttö-romaaneja. Toivoisi kuorineensa sipuleita yhtä suurella innolla kuin oman identiteettinsä kerroksia. Toivoisi ostaneensa Ikeasta viinilaseja.

(Niitä kaivattiin erityisesti silloin, kun synttärivieraat pitelivät käsissään muumimukeja ja yrittivät päihtyä.)

Bileiden jälkeen kesti jonkin aikaa nousta pohjalta. Sain valtavasti lohtua paitsi pianon päällä lököttelevistä lahjoista, myös portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan teoksesta Levottomuuden kirja (suom. Sanna Pernu). Siinä Pessoan alter ego, apulaiskirjanpitäjä Bernardo Soares Lissabonin kaupungista pohtii, millaista on olla uneksija. Tunnistan itseni lähes jokaisesta sanasta:

Tarkastellessani itseäni ulkopuolisen silmin – kuten melkein aina tarkastelen – huomaan ettei minusta ole toiminnan mieheksi; minua häiritsee jo pelkkä ajatus että joutuisin tekemään suunnitelmia ja aloitteita; en kykene kommunikoimaan ihmisten kanssa; minulla ei ole sisäistä viisautta ryhtyä mihinkään henkistä ponnistusta vaativaan puuhaan eikä fyysistä kestävyyttä pelkkään mekaaniseen työhön. On täysin luonnollista, että olen sellainen. Uneksijat ovat sellaisia.

Pessoan mielestä viisaita ja onnellisia ovat ne, jotka käsittävät, että kaikki on pelkkää kuvitelmaa. Hän saattaa olla oikeassa. Ehkä sokeria ei ole edes olemassa. Ehkä viinilasitkin ovat pelkkä kangastus, ainakin siihen asti kun saan niitä lahjaksi. Kansankielellä voisi todeta, että Pessoa oli taivaanrannan maalari. Taivaanrantaa maalaan minäkin, omalla tavallani, ja uskon, että sillä on myös hyviä seurauksia. Kuten Pessoa viisaasti toteaa:

”Todellisen maailman auringonlasku on tavoittamaton ja hetkellinen. Uneksijan auringonlasku on pysyvä ja ikuinen.”