Paluu Venetsialaisiin
Tämä on tarina kolmesta sisaresta.
Siitä, mikä yhdisti ja mikä erotti heidät.
Miten he nauroivat samoille asioille ja miten yksinäisiä he salaa olivat.
Näillä sanoilla alkaa viides kirjani, romaani nimeltä Venetsialaiset. Tuntuu kuin teos olisi ilmestynyt melko äskettäin, vaikka julkaisusta on jo vajaat kaksi vuotta.
Ajan hurjasta kiitolaukasta tulee hakematta mieleen Charles Bukowskin runokokoelman nimi The Days Run Away Like Wild Horses Over the Hills, jonka Seppo Lahtinen on kauniisti suomentanut: Päivät karkaavat kuin villit hevoset yli vuorten.
Niin ne tosiaan karkaavat.
Torstaina 9. elokuuta 2018 sain kustannustoimittajaltani viestin, jossa hän kertoi romaanin lämpimäiskappaleen saapuneen Otavalle. Tein Rytmistä käsin pari puhelinsoittoa ja pyöräilin lähestulkoon siltä istumalta Uudenmaankadulle, hihattomassa paidassani ja kukikkaissa leggingsseissä (joita toisinaan käytin myös joogatessa). Asustani saattoi helposti päätellä, että en ollut valmistautunut kustantamokäyntiin sinä päivänä.
Mutta tuo pieni yksityiskohta unohtui heti, kun sain kirjan käsiini.
Jo samana iltana vein romaanini ulos jäätelölle. Mieheni kuvasi minusta ja kirjastani videon, jossa pitelen jäätelötötteröä kuin tv-toimittaja mikrofonia (video on yhä nähtävissä Instagram-tilini kohokohdissa, osastossa ”Minun kirjani”).
Äskettäin aloin selailla Venetsialaisia uudestaan, sillä huomenna maanantaina teen elämäni ensimmäisen virtuaalisen kirjastovierailun Lahden kaupunginkirjaston Instagram-livessä (klo 13-14). Venetsialaiset on ollut kirjaston huhtikuun lukupiirikirjana, ja keskustelen kirjastonhoitaja Maisku Myllymäen kanssa muun muassa romaanin syntymisestä, kirjan työstämisprosessista sekä kirjoittamisesta ylipäätään.
Venetsialaisten kirjoitusprosessi oli aivan omanlaisensa kokemus. Jokainen kirja on oma yksilönsä, omien lakiensa mukaisesti etenevä kokonaisuutensa. Ikään kuin huomisen johdantona voin todeta, että Venetsialaisia tehdessäni kokeilin itselleni uutta kertojaratkaisua: kirjoittaa romaani kokonaan hän-muodossa. Ensin olin naputellut käsikirjoitusta noin 60 liuskaa minäkertojan näkökulmasta – mutta pian kyllästyin tuohon turvalliseen ääneen, jota olin jo monessa kirjassani käyttänyt.
Oli aika kokeilla jotakin muuta.
Venetsialaisissa on kaikkitietävä kertoja, joka pystyy kurkistamaan vuorollaan kunkin sisaren tajuntaan. Välillä ollaan Elinan pään sisällä, välillä Paulan, ja välillä käydään Iiriksen lapsuudessa. Hain romaania varten inspiraatiota muun muassa vanhoista klassikoista kuten E.M. Forsterin kirjoista Talo jalavan varjossa ja Hotelli Firenzessä.
Mielestäni hän-muodossa kirjoittaminen on vaikeampaa kuin minäkertojan käyttäminen. Koen, että minä-muodossa pääsen helpommin kertojan pään sisään – minä ikään kuin olen jo siellä.
Hän-kertojaa käyttäessä joutuu puolestaan läpäisemään jonkin näkymättömän muurin, jota on vaikea sanallistaa. Tämä on siis vain minun kokemukseni. Voi olla, että joku toinen kirjailija kokee asian aivan eri tavalla.
Olin pelännyt, että kustantamossa jotenkin hämmennyttäisiin tästä uudesta kertojakokeilustani, joka oli minulle henkilökohtaisesti hyvin mullistava aluevaltaus. Mutta yllätyksekseni kukaan ei kommentoinut asiaa, ennen kuin otin sen itse puheeksi.
”Onko muuten ok, että mä käytän hän-muotoa tässä kirjassa?”
Tarkkailin silmä kovana kustannusvirkailijoitten ilmeitä.
”On”, palaveriin osallistuneet sanoivat mutkattomasti. Hän-muoto toimi kaikkien mielestä oikein hyvin.
Siemaisin teetä hymyillen. He tuskin pystyivät arvaamaan, miten suuri helpotus heidän vastauksensa minulle oli.
Viime viikonloppuna kävelin puolisoni kanssa ohi Café Caruselin, joka sijaitsee Eiran rannassa meren rannalla. Yhtäkkiä muistin, kuinka yhtenä kesänä – ehkä kesällä 2016 – olin istunut tuon samaisen kahvilan terassilla ja kirjoittanut Venetsialaisia. Oli niin lämmintä, että saattoi istua ulkona, ylläni oli kenties se tuttu raitainen T-paita, josta pidin paljon, ja päässäni keltaiset aurinkolasit, mielessäni aavistuksia tulevista lauseista.
Ehkä mukanani oli tietokoneen lisäksi Monika Fagerholmin romaani Ihanat naiset rannalla, joka inspiroi minua suuresti ja jota tuolloin luin läpi toista tai kolmatta kertaa.
Muistan tarkalleen jopa luvun, jota silloin kirjoitin Venetsialaisia varten: vuoteen 1999 sijoittuvan takauman, jossa juhlitaan romaanin isän 50-vuotissyntymäpäivää. Luku päättyy näihin sanoihin: ”Isä sytyttää sikarin ja odottaa Iiristä. Hän ei sano sitä ääneen, mutta hän odottaa.”
Kirjoittaja, bloggaaja ja valokuvaaja Stella Harasekin taannoinen blogiteksti päättyy lauseisiin, joihin voin hyvin samaistua: ”Kaikki on siirtynyt hitaammalle vaihteelle. Me kaikki odotamme. Kuka mitäkin.”
Minä odotan, että pääsen taas Café Caruselin kesäterassille, istumaan ihmisten keskelle lyhythihaisessa paidassa ja kirjoittamaan kirjaa. Tai vain nauttimaan ja olemaan. Juomaan kermatoffeeteetä hunajan kera. Lukemaan hyvää romaania, joka täyttää koko kehon luovalla energialla.
Ja ehkäpä odotan myös, että pääsen taas jonakin elokuun yönä juhlimaan venetsialaisia. Tapahtuukohan se tänä vuonna? Juhlimmeko yhdessä sitä, että on ollut kesä, että on ollut aurinkoa ja lakritsijäätelöä ja juhannusruusuja pensaissa?
Juhlimmeko sitä, että on ollut kirkkaita, valoisia päiviä laiturilla – kunnes illat taas pitenevät?