Rakas joulupukki, pitääkö minun aina olla kiltti?

Rakas joulupukki,

ryhdyin kirjoittamaan tätä kirjettä ravintola Rytmissä Helsingin Hakaniemessä. Et ehkä ole koskaan käynyt täällä, koska asut niin kaukana. Suosittelen kuitenkin lämpimästi piipahtamaan. Täältä saa muun muassa herkullista kuumaa glögiä, täällä on jokunen joulunpunainen seinä ja samansävyiset tuolit ja lattia.

Tuntuu uskomattomalta, että edellisestä joulusta on kohta vierähtänyt taas vuosi. En ole enää aivan sama ihminen kuin silloin, kun viimeksi tapasimme. Minulla on nyt otsatukka, viiden vuoden tauon jälkeen. Yhä useammin minua sanotaan Chisun näköiseksi, mikä tietenkin ilahduttaa minua. Lisäksi minulla on nykyään uudet silmälasit. Edelliset olivat peräisin vuodelta 2002, ne olivat jo vääntyneet vinoon enkä enää kehdannut käyttää niitä muualla kuin pilkkopimeässä elokuvateatterissa.

Toki minussa on sisäisestikin tapahtunut joitakin pieniä muutoksia tai jopa mullistuksia, joista olen kirjoittanut päiväkirjaani iltojen pimentyessä.

Joulun alla tulee pohdittua varsinkin yhtä kysymystä, jonka näinä aikoina usein kuulee: olenko ollut kiltti?

Tuohon kysymykseen on aina yhtä vaikea vastata. Riippuu, mistä elämänalueesta puhutaan.

Työrintamalla olen ollut mielestäni melko kiltti (eli tässä yhteydessä ahkera). Keväällä kirjoitin monologinäytelmän Mun Pohjanmaa – Itsenäinen komedia, joka pyörii parhaillaan Vaasan kaupunginteatterissa. Toivon, että ehtisit näkemään sen jossain vaiheessa, vaikkapa joulukiireiden jälkeen. Luulen, että pitäisit näytelmästä, olethan monesti matkannut porovaljakkosi kyydissä lakeuksille ja tavannut työssäsi paljon pohjalaisia.

He ovat aika ihania, vai mitä?

(Tai siis me. Muistat varmaan, että tapasit minut ensimmäisen kerran synnyinkaupungissani Lapualla, vuosia sitten.)

Olen myös kirjoittanut novellin Toinen tuntematon -antologiaan ja työstänyt uutta romaania, josta kerron lisää myöhemmin.

Vaikka naputtelen jatkuvasti jotakin tekstiä, minusta tuntuu usein, että voisin olla tehokkaampikin. Moitin itseäni siitä, että en herää aamulla läheskään klo 8.00 niin kuin sinä todennäköisesti teet – ja että joinakin päivinä aloitan työt vasta silloin kun rakennustyöntekijät, opettajat, pankkivirkailijat ja erilaiset asiamiehet palaavat töistä.

Toisaalta, eikö tärkeintä ole että tekstiä syntyy, vaikka sitten klo 22 aikaan illalla?

Itseruoskinta on myös turhaa ja kuormittavaa. Miksi en olisi itselleni armollinen ja kiltti ja keskittyisi rakastamaan itseäni ja kaikkea mitä olen saanut aikaan, sen sijaan että murehtisin sitä mikä on vielä tekemättä? Eräs henkilö neuvoi taannoin, että voisin joku aamu herättyäni katsoa itseäni peilistä ja huudahtaa: ”Huomenta, sinä ihana nainen!”

Aluksi tämä ajatus huvitti minua.

Ihana nainen? Aamulla herättyäni? Minä?

Voisinko tosiaan ajatella olevani ihana!

***

Rakas joulupukki, olen kuluneena vuonna yrittänyt olla kiltti myös ihmissuhteissa, kuten kaikkina aiempinakin elämäni vuosina. Enkä tee niin siksi, että saisin jouluna lahjoja, vaan siksi etten halua pahoittaa kenenkään mieltä.

Joskus jopa kärsin liiasta kiltteydestä. En pysty useinkaan näyttämään ihmisille negatiivisia tunteitani enkä aina osaa vetää omia rajojani tarpeeksi selvästi. Minun on hyvin vaikea suuttua tai raivostua kanssakulkijoilleni. Jos joku sanoo tai tekee jotakin tyhmää, säilytän mieluummin hänen kasvonsa kuin sanon napakasti takaisin. Tunteet kerääntyvät sisimpääni, kytevät siellä ja saattavat myöhemmin purkautua hämmentävinä itkukohtauksina ravintolaillallisella tai päätyä tulikivenkatkuisiksi kirjaimiksi tietokoneen ruudulle.

Pystyn onneksi ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla. Siitä huolimatta olen tullut siihen tulokseen, ettei tunteiden patoaminen ole kovin terveellistä. Se nakertaa sisuksia ja johtaa usein väärinkäsityksiin ja huonoon oloon, ehkä myös tärkeiden ihmisten etääntymiseen tai suhteiden hiipumiseen.

Olen luonteeltani herkkä ja vaistoan helposti asioita. Aistin pienistä eleistä, mitä merkitsen toiselle ihmiselle. Varmasti teen toisinaan myös virhetulkintoja. Jos olen loukkaantunut, olen usein hieman kylmä ja etäinen (vaikka monien on sitä ehkä vaikea uskoa). Vetäydyn kuoreeni kuin kilpikonna sen sijaan, että kääntyisin toista kohti ja avaisin suuni. Olen ylpeä, hiljainen ja tyyni ja pidän todelliset tunteeni salassa. Vaikenen kokonaan tai vastaan viesteihin iloisilla hymiöillä, vaikka raivostunut oksennusemoji vastaisi paremmin tunnetilaani.

Se ei ole kovin kilttiä itseäni eikä myöskään muita kohtaan.

Ainoastaan hyvin läheisessä ihmissuhteessa (lue: parisuhteessa) minun on helppo olla se kamala, huutava nainen jonka ripsivärit ovat levinneet poskille ja jonka kasvot vääristyvät raivosta.

Ehkä joskus voisin uskaltaa olla vähän kamalampi muissakin ihmissuhteissa. Olen nimittäin oivaltanut, että konflikti voi myös lähentää ihmisiä toisiinsa. Se, että ilmaisee vastapuolelle myös ikävät tunteensa, tarkoittaa: ”Olet minulle tärkeä, siksi haluan puhua tästä.” Tuota tyylilajia haluaisin itse tulevaisuudessa opetella. Arvostan avoimuutta myös muissa ihmisissä. Ärsyyntymisen näyttäminen – kun siihen on aihetta – on rakkautta siinä missä halaaminenkin.

Ja rakkauttahan minussa on, kokonaisen sydämen verran.

Rakas joulupukki, en ole ollut täydellinen tänä(kään) vuonna.

Olen yrittänyt olla kiltti mutta välillä olen ollut ihan paska.

Siitä huolimatta mietin, voisinko saada lahjaksi ne kaksi kirjaa, jotka jo aiemmin toivoin? Luulen, että tarvitsen niitä enemmän kuin esimerkiksi sitä silitysrautaa tai vedenkeitintä, jotka jossain vaiheessa teeskentelin haluavani.

Minusta ei nimittäin koskaan tule ihmistä, joka olisi kiinnostunut kodinkoneista, kokkauksesta tai vaatteiden silittämisestä.

Ja jos tuot minulle lahjaksi sähkövatkaimen tai paistinpannun, voin luvata, että en enää koskaan kirjoita sinulle mitään.

Toivottavasti siis hyväksyt minut tällaisena kuin olen.

 

Nähdään sunnuntaina, eikö niin?

 

Tervetuloa!