Rakkaudesta ja muista liikahduksista

Tiedättekö sen tunteen, kun rakastuu johonkin ensi silmäyksellä? On aavistus siitä, että kuulumme yhteen; että toisessa ei ole mitään, mitä tekisi mieli korjata. Haluaa vain katsella sitä päivästä toiseen ja näyttää sen kaikille. 

Viimeksi tämä tapahtui minulle joitakin päiviä sitten, kun sain nähdä uuden kirjani kannen. Tässä se on:

Graafisena suunnittelijana on toiminut Piia Aho. Kannen maalaus on peräisin Rauha Mäkilän teoksesta Is It True When You Say That You Love Me (2006). Hengästyttävän kaunis maalaus jatkuu vielä takakannessa. Kokonaisuudessaan teoksen voi nähdä esimerkiksi täältä, taiteilijan kotisivuilta.

Kun sain kannen käteeni, ajattelin heti, että se kuvastaa täydellisesti kirjan henkeä. Maalauksessa on levotonta liikettä niin kuin novelleissanikin, muutoksen tuulia hameen helmoissa (ja housujen lahkeissa).

Valokeilassa on usein nainen muutoksen kynnyksellä. Kokoelmassa koetaan sekä isoja että pieniä mullistuksia – ja hämmentäviä hetkiä niitä ennen. Esimerkiksi rakastuminen on iso muutos. Kun rakastuu, voi päästä ensimmäistä kertaa elämässään moottoripyöräajelulle. Ja jos hyvin käy, saa olla täysin oma ihmeellinen itsensä, ja silti toinen jää vierelle. Myös kihlautuminen on merkittävä tapaus; yksi sormista ei enää näytä samalta kuin ennen. Kilpikonnavauvan hankkiminen on niin ikään valtava päätös, kirjaimellisesti elinikäinen sitoutuminen. Kilpikonnahan voi elää yli satavuotiaaksi. Lisäksi on huomioitava, että se voi kantaa elimistössään salmonellabakteereja.

Myös hylätyksi tuleminen jättää jälkensä, se että toinen ei tykkää vaikka kuinka meikkaa. Tai se, että ystävä ei ehkä ollutkaan ystävä. Tai se, että menettää läheisen ihmisen.

Tältä se näyttää nyt. Luvassa on vielä hieman editointia ja rakenteen pohdintaa.

Pienempiäkin liikahduksia voidaan kokea, esimerkiksi tällaisia:

*Siwan myyjä on alkanut tervehtiä myös hedelmäosastolla
*tunnettu näyttelijä tarjoaa baarissa lonkeron, vaikka on pyydetty Spritea
*suuntavaistoltaan surkea nainen löytää oikealle kadulle Skotlannissa
*kissa tuijottaa oudon syyttävästi suihkuverhon takaa, kun vieras käy vessassa
*tanssitaan valomerkkiin asti, vaikka ollaan yli 30-vuotiaita
*kampaamokäynti on onnistunut

Elämän juju on siinä, että nämä pienetkin hetket voivat muuttua isoiksi. Sama sekunti voi olla yhdelle merkityksetön ja muuttaa toisen koko elämän. Diane Keatonin elämäkerrassa Nyt ja aina on lause, joka tiivistää hyvin sen mitä ajan takaa:

”Muistot ovat hetkiä, jotka kieltäytyvät olemasta tavallisia.”

Kokoelmassani noihin hetkiin liittyy aina toinen ihminen; joskus se on puoliso, joskus ystävä tai ystävän tapainen, joskus isä tai äiti tai italialainen katusoittaja. Siksi on tärkeää, että nainen ei ole kannessa yksin.

Kirjassa vietetään joitakin vaaleanpunaisia iltoja.

Välillä novellien kertojana on nainen, välillä aivan toinen ääni. Monissa kertomuksissa seikkailevat samat henkilöt, joten kokoelmaan on muodostumassa omanlaisensa kaari.

Otavan Uutisten esittely kirjasta löytyy täältä. Kuvatekstissä mainitaan sanapari ”tempoileva sukupolvi”, joka liittyy omalta osaltaan kirjani tunnelmiin. Viime aikoina on puhuttu niin sanotusta Y-sukupolvesta, 1980-luvun levottomista lapsista, jotka haluavat kaikkea yhtä aikaa. Kenties perheen ja paljon itsenäisyyttä. Vauvan ja vuoden New Yorkissa. Kivan kodin ja matkoja maailmalle. Turvaa ja ripauksen seikkailua. Sylikaupalla rakkautta, rekkalastillisen vapautta.

(Toki tämänkaltaisia ajatuksia voi olla muillakin kuin 1980-luvulla syntyneillä – mutta varmaa tietoa minulla ei asiasta ole.)

Tärkeintä lienee olla liikkeessä, matkalla johonkin – vaikka ei aina ihan tietäisi, minne.