Teatterin maistiaiset valloittivat yleisön
Terveisiä junasta!
Matkustin viime viikolla Pohjanmaalle teatterin merkeissä. Vaasan kaupunginteatterin näytäntökauden avajaisia vietettiin viikko sitten torstaina, ja menossa mukana oli myös minun kirjoittamani Saman katon alla -näytelmä.
Torstaina eri produktioista kerrottiin sekä lehdistölle että yleisölle. Täytyy tunnustaa, että jännitin omaa osuuttani aika paljon. Pari päivää ennen avajaisia näin unen, jossa olin mennyt hetken mielijohteesta naimisiin David Hasselhoffin, 64, kanssa. Olin itsekin hämmentynyt tästä yhtäkkisestä ratkaisusta. Unessa mietin kuumeisesti, voisiko hän ikänsä puolesta olla isäni. Toisaalta ajattelin, että onhan hän aika karismaattinen – ja kaiken lisäksi Ritari Ässä.
Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tämä uni symbolisoi. Freud varmaan tietäisi.
Avajaispäivänä valitsin ylleni T-paidan, jossa lukivat edesmenneen valokuvaajan Robert Mapplethorpen sanat: “I want to see something I’ve never seen before.”
Jostain syystä tuo paita tuntui aiheuttavan hieman stressiä näyttelijöissä.
“Se haluaa nähä jotain, mitä se ei oo koskaan ennen nähny”, yksi heistä sanoi astuessani Julia-saliin.
Lehdistötilaisuuden alussa Saman katon alla -näytelmästä esitettiin pieni maistiainen. Minäkin näin nyt ensimmäistä kertaa pätkän esityksestä, joten sydän löi lujaa tekstipaidan alla. Kohtauksessa eteläpohjalaisen karjatilan vanha isäntä (Jari Hietanen) ja emäntä (Kirsi Asikainen) odottelevat jouluksi kotiin nuorempaa poikaansa Matiasta (Lauri Kukkonen). Perheen kuopus ja äidin kullanmuru aikoo esitellä perheelleen tuoreen kihlattunsa Sarishan (Jenni Banerjee), joka yllättää kaikki erilaisella koulutus- ja kulttuuritaustallaan – ja oikeastaan koko olemuksellaan. Matiaksen morsmaikku tapaa ensimmäistä kertaa myös sulhasensa isoveljen Hannun eli ‘Hanen’ (Jorma Tommila), jolla on oma elämä pahasti solmussa. Suorasukaisena pohojalaashurmurina esiintyvä suurisuu asuu väliaikaisesti vanhempiensa nurkissa, nielee häpeänsä kaljahörpyllä ja elää asumuserossa vaimostaan Tiinasta (Emmi Kangas).
Halusin kirjoittaa siitä, mitä tapahtuu, kun perheeseen saapuu uusi jäsen, joka tuo tupaan aivan oman historiansa, omat tapansa, tottumuksensa ja maailmankatsomuksensa. Perinteikäs anoppi ja miniä -konflikti päivitetään tässä näytelmässä 2010-luvulle. Anoppi ja miniä eivät kuitenkaan ole ainoita, jotka joutuvat näytelmässä nokikkain. Tarinan teema kiteytyy siihen, kuinka me ihmiset voisimme paremmin hyväksyä toisemme ja elää sovussa saman katon alla. Rakkaus, viha, itku ja nauru ovat kaikki läsnä tuossa punaisessa pohjalaistalossa.
Näytelmä käsittelee myös maaseudun murrosta ja maanviljelijöiden ahdinkoa; aihetta, joka on viime aikoina ollut paljon esillä mediassa. Tämä yhteiskunnallinen ilmiö heijastuu etenkin vanhan isännän ja emännän rooleihin. Isäntä murehtii sukutilan tulevaisuutta ja miettii, kuinka kauan hän jaksaa tehdä työtään. Onko kummastakaan pojasta jatkamaan tilaa? Mitä hänen elämäntyölleen tapahtuu? Nämä kysymykset askarruttavat tällä hetkellä monia maanviljelijöitä.
Illalla oli vuorossa yleisölle suunnattu tilaisuus. Vähän ennen h-hetkeä pujahdin naistenhuoneeseen ja suihkutin lakkaa hiuksiini. Seinän takaa miesten vessasta kuului kummallista mölinää ja hölinää, aivan kuin susi olisi ulvonut metsässä. Hetken meinasin kopauttaa oveen ja kysyä, onko kaikki okei. Sitten tajusin, että siellä joku näyttelijä avasi ääntään.
Kun astuin Romeo-saliin, tupa oli täynnä katsojia. He ottivat näytelmäni vastaan lämmöllä, nauroivat ja eläytyivät esitetyn kohtauksen tunnelmaan. Kun näytelmän ohjaaja Erik Kiviniemi kysyi kohtauksen jälkeen, tuliko sellainen tunne, että tätä haluaisi nähdä lisää, yleisö huudahti kuin yhdestä suusta: “JOO!”
Tämä välitön palaute lämmitti kirjoittajan sydäntä. Yleisö myös kuunteli kiinnostuneena, kun minut kutsuttiin lavalle kertomaan näytelmästä tarkemmin.
Avajaispäivänä esitettiin herkullisia maistiaisia muustakin teatterin tulevasta ohjelmistosta, kuten Tero Heinämäen ohjaamasta Pikku prinssi -kiertuenäytelmästä sekä Heikki Paavilaisen On kesäyö -musikaalista, joka sukeltaa legendaarisen Topi Sorsakosken (Ilkka Koivula) elämään ja musiikkiin.
Koko illan sydämeni pursusi teatterin iloa ja riemua. Avajaisten jälkeen harhailin hetken henkilökunnan käytävillä osaamatta tietä ulos. Minulle ei valitettavasti ole suotu kovin tarkkaa suuntavaistoa.
Hetken kuluttua Topi Sorsakosken oloinen mies harppoi minua portaissa vastaan, cowboyhattu päässään.
“Hei anteeksi, voisitko sä neuvoa, miten täältä pääsee aulaan”, kysyin häneltä. Enhän kuitenkaan voinut jäädä teatteriin koko yöksi, vaikkakin minulla oli yöpaita mukana matkalaukussa.
Ystävällisesti hän näytti minulle oikean oven. Kättelimme ja vaihdoimme pari sanaa. Sitten hänen piti lähteä “roudaamaan” jotakin.
Minä roudasin itseni autokyydillä Lapualle. Ajattelin ensi-iltaa, joka koittaisi syyskuussa ja teatteria, jonne saisin palata. Iltataivas hehkui tulenpunaisena elokuun peltojen yllä. Pohjanmaa otti minut jälleen vastaan syli avoinna, kuin en olisi poissa ollutkaan.