Tehtävä alitajunnalle

“Sinun ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa yksi ainoa tosi lause. Kirjoita tosin lause, minkä tiedät.”

Näin Ernest Hemingway rohkaisee itseään muistelmateoksessaan Nuoruuteni Pariisi (1964). Siinä kirjailija palaa 1920-luvun viehkeään pääkaupunkiin, viininhuuruisiin kahviloihin, Shakespeare & Company -kirjakauppaan, Gertrude Steinin kirjallisen salongin tunnelmiin.

Ernest Hemingway aloitti tämän teoksen kirjoittamisen Kuubassa 1957.

Hemingwayn sitaatti tiivistää hyvin Imagen kirjoittajakoulutuksessa pitämäni luennon sisällön. “Kirjoittajan oma ääni ja tyyli” -esityksessäni puhuin paljon muun muassa kirjoittamisessa vaadittavasta rohkeudesta ja rehellisyydestä.

Jos joku olisi pyytänyt minua kirjoittamaan yhden toden lauseen juuri ennen koulutuksen alkua, olisin raapustanut paperille: “Minua jännittää, toimiiko powerpoint ja löydänkö tietokoneesta taikanapin, joka saa slidet vaihtumaan.”

Tämä oli kuitenkin aivan turha murhe. Kahvitauolla, kun muut mutustivat sämpylöitään, hiippailin salaa tietokoneen luo ja painoin nuolinäppäintä. Slidet vaihtuivat! Oloni oli suunnattoman helpottunut.

Powerpointin sijaan minun olisi pitänyt jännittää, kuuluuko ääneni yleisöön. Taskussani oli tärkeän näköinen laite kuin agentilla, ja kaulukseeni oli kiinnitetty pieni musta mikrofoni. Tämä sopi hyvin yhteen esityksen alussa esittämäni vertauksen kanssa: samoin kuin tietyillä laulajilla, myös taitavilla kirjoittajilla on tunnistettava ääni ja tyyli. Esimerkkinä laulajasta mainitsin tietysti Madonnan, idolin jo lapsuus- ja nuoruusvuosiltani.

Madonna, Re-Invention Tour 2004. Kuva: madonna.com

Esiintymisissä on aina varauduttava yllätyksiin; luentoni alussa joku yleisöstä huomautti, että käänsin koko ajan päätäni oikealle, jolloin ääneni välillä hävisi.

On siis lisättävä jännitettävien asioiden listalle: pään asento suhteessa kaulukseen kiinnitettyyn mikrofoniin.

(Onneksi tämä ongelma nujertui, kun menin seisomaan toiselle puolen papereitani).

Uutta käsikirjoitusta työstäessäni olen miettinyt paljon omia ja muiden kirjoittajakurssilla puhuneiden opetuksia. Oman luentoni voisi tiivistää näin: kirjoita rehellisesti, ystävysty häpeän kanssa, anna surun ja ilon tulla, muista että kaunokirjallisuus ei ole vain kaunista, kiinnitä huomiota kieleen, lue ja kirjoita paljon, työstä tekstejäsi.

“Good stories are not written: they are rewritten”, irlantilainen kirjailija Ivy Bannister muistuttaa Maeve Binchyn kirjoittamisoppaassa The Maeve Binchy Writers’ Club (2008).

Siskoni tuliainen Irlannista vuodelta 2008.

Rohkeuden ja häpeän kanssa olen työssäni tekemisissä lähes päivittäin. Kaikenlaisia ajatuksia pyörii päässä: Voiko näin sanoa? Ei kai kenellekään tule paha mieli? Mitä äiti, mummi, Siwan myyjä, kaverit, naapurit ja kilpikonnakasvattajat ajattelevat?

Joskus, eri tilanteissa, huomaan tukeutuvani ajatukseen: what would Madonna do?

Yksi esitykseni kohdista käsitteli kirjoittamiseen liittyvää vihaa. Viha on voimakas sana, mutta muun muassa Tommy Hellstenin kirjoista olen oivaltanut, että vihan voi käsittää myös myönteiseksi. Tätä en tullut luennolla sanoneeksi. Viha on inhimillinen tunne, kaikille tuttu. Se auttaa rajojen asettamisessa. Kirjassaan Virtahepo olohuoneessa Hellsten puhuu vihasta välineenä, joka suojaa persoonaa: “Sen avulla kerromme muille: tästä minä alan, kohtele minua kunnioittaen.” Elämässä tulee vastaan lukemattomia tilanteita, joissa pitää (tai olisi pitänyt) asettaa selvät rajat, oman itsen vuoksi. Kirjoittaminen voi olla paikka kuvata ja käsitellä näitä hetkiä.

Antti Nylén on todennut Vihan ja katkeruuden esseissään, että kirjoittaminen on aggressiivista. Nylén kuitenkin muistuttaa myös herkkyyden merkityksestä silloin, kun pitää kynää kädessä. Pelkän vihan voimalla ei pitkälle pötkitä.

Esseisti Antti Nylén on tunnetusti Morrissey-fani.

Tilaisuuden jälkeisenä päivänä kysyin lounaalla eräältä kirjailijaystävältäni, miten hän ymmärtää herkkyyden kirjailijan työssä.

“Ehkä se on jonkinlaista vilpittömyyttä.”

Se oli minusta hyvä ajatus.

Imagen päätoimittaja Heikki Valkama puhui koulutuksessa tehokkaasta aloituksesta. Koukuttava aloitus voi sisältää tarinan, se voi herättää uteliaisuuden tai tiivistää olennaisen, esittää kysymyksen tai yllätyksen. Yksi vaihtoehto on olla ajattelematta alkulausetta ja ryhtyä kirjoittamaan keskeltä.

Minä kuulun niihin, jotka pääsevät tarinassa eteenpäin vasta loistavan, tajunnanräjäyttävän alkulauseen jälkeen – olkoonkin, että kustannustoimittaja saattaa viivata sen yli.

Kynät sauhusivat kirjoittakurssilla.

Imagen toimituspäällikkö Niklas Thesslund pohti luennossaan ideoinnin vaiheita. Tietämättä, että osaan räpätä Cheekin Syypää sun hymyyn -biisin kaikki säkeistöt, hän antoi esimerkin aiheen ja idean erosta:

“Cheek ja kotihoidontuki ovat aiheita. Jotta niistä saataisiin ideoita, niihin täytyisi tuoda jotain uutta ja oivaltavaa, katsoa toisin, löytää aiheelle jokin uusi tulkinta.”

Long Playn toimitussihteeri Ilkka Karisto puhui rakenteen merkityksestä. Jos lukija ei jaksa lukea tekstiä loppuun, syynä saattavat olla rakenteen heikkoudet, turhat rönsyt ja poukkoilut. Kariston mukaan jutussa on hyvä rakenne, jos lukija ei edes kiinnitä huomiota siihen, miten se on tehty.

Kirjailija Juha Itkonen luennoi yleisölle tarinankerronnasta. Hän viittasi muun muassa Zadie Smithin esseekokoelmaan Changing My Mind, jossa Smith on erotellut kaksi kirjailijatyyppiä: Micro Manager ja Macro Manager. Suomeksi Itkonen puhui löytöretki- ja insinöörikirjailijoista, jaosta johon hän oli törmännyt eräässä Oriveden opiston kirjallisuusseminaarissa. Itkosen kertoman perusteella luulen, että olen sekoitus kumpaakin: en tee etukäteen tarkkoja suunnitelmia, haahuilen aikani sopivaa ääntä ja maisemaa etsien, pidän kirjoittamista matkana joka yllättää – mutta arvostan kuitenkin myös editointia, tekstin viilaamista ja rakenteen pohtimista.

Kirjoittaminen on eräänlaista löytöretkeilyä.

Itkonen kertoi, että parhaat ideat hän saa usein aivan muualla kuin työhuoneessaan, vaikkapa lenkillä tai saunassa. Hän sanoi myös, että alitajunnalle kannattaa antaa tehtäviä. Piilotajunnan syvyyksissä asiat saavat rauhassa muhia, ja yhtäkkiä, aivan yllättävällä hetkellä, ratkaisu pulpahtaa mieleen.

Seuraavaksi annan alitajunnalleni kaksi tärkeää tehtävää tulevaa kirjaani varten:

1) Selvitä, mitkä novellit eivät kuulu kokonaisuuteen.
2) Sijoita novellit parhaaseen mahdolliseen järjestykseen.
PS: Tee se pian.

Hyvää viikon jatkoa kaikille!