Tottelemattomuus saa itkemään

Whenever I’m alone with you
You make me feel like I am young again
Whenever I’m alone with you
You make me feel like I am fun again

-The Cure: Lovesong (san. Robert Smith)

Tiedätkö sen tunteen, kun olet tullut hetken mielijohteesta elokuviin, yksin? Olet ostanut liput vakavaan draamaan, koska olet traagisella tuulella. Tarina etenee. Syöt amerikanpastilleja, juot appelsiinimehua ja itket.

Yrität niistää äänettömästi, ettei vierustoveri huomaisi liikutustasi.

Kun elokuva päättyy ja valot syttyvät, joudut laittamaan aurinkolasit päähäsi. Et halua, että muut näkevät ripsiväriä poskillasi.

Minulle kävi näin perjantai-iltana, kun kävin katsomassa upean draaman nimeltä Tottelemattomuus (Disobedience).

Oscar-palkitun Sebastián Lelion ohjaama elokuva kuvaa kahden naisen välistä rakkautta aidolla ja mieleenpainuvalla otteella.

Tarina käynnistyy, kun nykyisin New Yorkissa asuva valokuvaaja Ronit (Rachel Weisz) saa kuulla isänsä kuolleen. Lontoossa ortodoksijuutalaisessa perheessä kasvanut nainen ei ollut nähnyt rabbi-isää vuosikausiin. Ronit lähti aikoinaan Amerikkaan, kun uskonnollinen yhteisö ei hyväksynyt hänen rakkauttaan samaa sukupuolta olevaan ystävään Estiin (Rachel McAdams).

Kun Ronit palaa synnyinseudulleen isänsä muistotilaisuuteen, hän saa huomata, että Estikin on aloittanut uuden elämän. Tämä on ryhtynyt opettajaksi ja mennyt naimiisin heidän yhteisen ystävänsä Dovidin (Alessandro Nivola) kanssa. Mies on kohonnut uskonnollisessa yhteisössä hyvin arvostettuun asemaan; hänestä kaavaillaan seuraajaa Ronitin isälle.

Ortodoksijuutalaisessa koulussa opettava Esti on yrittänyt urheasti muovautua tyytyväisen aviovaimon rooliin, vaikka sisimmässään hän tuntee edelleen vetoa vain naisiin. Avioliiton hän solmi lähinnä järkisyistä.

Ronitin ja Estin jälleennäkeminen on päällisin puolin hillitty, mutta ensihetkistä asti ilmassa väreilee vanha rakkaus ja kadotettujen vuosien paino.

Vähitellen, yhdessä vietettyjen päivien kuluessa, väkisin sammutettu intohimo alkaa hehkua uudelleen. Huolella rakennetut, turvalliset puitteet uhkavat romahtaa Estin silmien edessä.

Vai onko kyse sittenkään tuhoutumisesta? Voisiko raunioiden keskeltä löytyä uusi alku?

Tottelemattomuus käsittelee hienosti universaalia teemaa: sitä, että olemme vapaita valitsemaan, millaisen elämän haluamme elää. Voimme totella tai olla tottelemattomia. Olennaisin kysymys lienee, ketä kannattaa totella – ulkoista auktoriteettia, yhteisön vaatimuksia vai sisäistä ääntään?

Tämä valinnanvapauden sanoma tuodaan esiin jo ensimmäisessä kohtauksessa, jossa Ronitin isä pitää viimeisen saarnansa ennen kuolemaa.

Naomi Aldermanin romaaniin perustuva Tottelemattomuus on täynnä tunnetta ja pinnanalaista väreilyä, mutta elokuva ei alleviivaa henkilöittensä emotionaalisia myrskyjä. Pidin siitä, että elokuvassa ei selitelty hahmojen toimintaa tai juonenkäänteitä, vaan katsoja saa tilaa tulkita päähenkilöiden ajatusmaailmaa itse.

Episodin arvostelussa kirjoitetaan osuvasti pääosan esittäjien välisestä kemiasta ja heidän taidokkaasta näyttelijäntyöstään. McAdamsin suoritusta kuvaillaan esimerkiksi näin: ”Kyvyttömyys hyväksyä itsensä ja sen aiheuttama tuska heijastuu McAdamsin tulkitseman Estin kasvoilta ja tunkeutuu ihon alle.”

Samaa mieltä.

Rachel Weisz puolestaan ilmentää hienosti isänsä menettäneen tyttären surua.

Edellä mainitusta Episodin arvostelusta opin, että elokuvassa kuullaan lähinnä uskonnollista laulua – yhtä poikkeusta eli The Curen kappaletta lukuun ottamatta.

Yksi elokuvan hienoista ja liikuttavimmista hetkistä onkin juuri kohtaus, jossa Ronit palaa Estin kanssa isänsä tyhjään kotiin ja laittaa radion soimaan. Sieltä kajahtaa sattumalta The Curen hittibiisi Lovesong, jonka kumpikin naisista tunnistaa heti.

”Whenever I’m alone with you

You make me feel like I am home again.”

Viimeistään tässä vaiheessa jouduin kaivamaan nenäliinaa taskustani, samoin kuin elokuvan lopussa viimeisen repliikin jälkeen.

Huomasin, että Tottelemattomuus osui minulla johonkin samaan liikutushermoon kuin kehuttu ja palkittu Call Me by Your Name, joka käsitteli kahden nuoren miehen romanssia. Tuostakin elokuvaelämyksestä minun on pitänyt kirjoittaa jo monesti.

Tottelemattomuuden loputtua jäin hetkeksi istumaan paikoilleni ja kuuntelemaan Lovesongia, joka soi lopputekstien taustalla.

Samaa kappaletta kuuntelin matkalla kotiin, kiitollisena siitä, että olin osannut valita tuona perjantai-iltana juuri tämän elokuvan.

*

KUVAT: Cinema Mondo