Valmistetaan sotilas – tutkija

Kirjoitus on jatkoa varusmiesajan ja ammattisotilaaksi oppimisen kuvaukselleni, jatkan siis kohdasta (7). Aiempaan juttuun pääset tästä. Tämä on kokonaan uutta pohdintaa aivan alkua lukuun ottamatta.

(7)    Taistelun tutkijaksi

Kadettina tein tutkielmani pioneeritoiminnasta Falklandin sodassa, josta oli kulunut kolmisen vuotta. Olin systemaattinen ja luin kaiken minkä käsiini sain.  Arvosana oli 10,0 yhden desimaalin tarkkuudella. Ehkä tuo työ ja sen tulos antoi alun tutkijanuralleni. Varsinaisen kehittämistyön aloitin kadettikoulun pioneeriopettajana linnoittamisesta, joka oli heikossa tilassa tiedollisesti. Tuon työn päätepisteen saavutin vuosikymmenen päästä sotakorkeakoulun diplomityön perustalta, kun kirjoitin Linnoittamisopas 2 – Suojan taktinen käyttö –ohjesäännön (2002).  Suojan yksi haara, maastoanalyysi, syveni ja laajeni sitten väitöskirjakseni (2003) ja sain lopulta johtaa Suojan osaamiskeskusta.

Verkostopuolustuksen, joksi tietokoneen vallankumousta sotimisessa Suomessa kutsuimme, tutkiminen alkoi osin jo kapteenikurssitutkielmassani ja edelleen diplomityössäni ja päättyi osaltaan Tulevaisuuden sota – nykyhetki ennakointien valossa –kirjaan (2018). Limittäen sen kanssa tutkimme Aktiivista taistelua, jonka raportti on vielä vuosikymmeniä salattu, mutta yksi lähdöistä maavoimien uudistetulla taistelutavalle (2015) sekä useammalle muulle salatulle työlle.

Kolmas haara tutkijanuralleni on ollut viranomaisyhteistyö, jonka alkupiste on pääkaupunkiseudun väestönsuojelun palvelutasopäätös (2000), josta osia on jo väitöskirjassani. Huippuhetkiä tässä haarassa oli Vesa Valtosen väitöskirjan ohjaaminen ja VALHA13 valmiusharjoituksen pääarvioitsijan tehtävä (2013). Sotilaspäätepiste haaralle oli viime vuoden raportti Paikallispuolustuksen kokonaisuudesta (2017), mutta tutkijanura nykyään hybridisodaksi kutsutussa ilmiössä jatkuu edelleen.

Pääesikunta-aikani lasken osaksi tutkijanuraani, koska aloitin sen suoraan väitöskirjani jälkeen ja tein vallankumouksellisen uutta tulevaisuutta, verkostopuolustusta. Kun välineenä on tietotekniikka, jo viiden vuoden päähän näkeminen on erittäin vaikeaa. Visio, suunnitelma ja käytäntö olivat läsnä yhtä aikaa, välillä siten että ensin piti uskaltaa esittää ratkaisua ja vasta sitten miettiä, mitä kaikkea se tulee mahdollistamaan. Nykyisyys on alalla edelleen samaa, esimerkiksi tekoäly ja robotiikka luovat teoriaa tullessaan, perustutkimus lähinnä selittelee jo tapahtunutta sen sijaan, että se ohjaisi tekemistä.

Olen aina pyrkinyt katsomaan asioita monesta näkökulmasta, joka on tieteilijälle haastavaa: kun kaivaa syvältä, pääsee perusteisiin ja pienen kaltaistensa joukon jäseneksi, perustutkimukseen. En ole näin halunnut toimia, koska tutkijana minulle tärkeintä on mahdollistaa Suomen seuraavan sodan voittaminen, kuten sotilaanakin. Sotimissysteemin jokainen haara on ymmärrettävä. Minulle tutkiminen on ennen kaikkea paremman ratkaisun etsimistä. Tiedän, ettei totta löydä koskaan, joten erehtyminen ei ole vaaraksi. Tutkimuksen kirjoittaminen on päättelyn todistamista, selkeän vääjäämättömästi, seurattavasti. Raportointia.

Tutkija ei ole kohtelias asioille. Väittely on perustyökalu, joko itsen tai toisten kanssa. Jokainen esitetty väite pitää pyrkiä kiistämään ja väittäjän pitää sitä puolustaa. Useimmat alkavat kohteliaiksi tai väistävät kun toinen ei usko, laiskat. Heistä ei ole tutkijoiksi. Kun asiat riitelevät, ihmiset eivät saa loukkaantua. Minulla asiat ovat aina olleet ihmisiä tärkeämpiä, enkä vakavissa asioissa anna periksi kohteliaisuudesta, kenellekään. On joitakin hyviä ystäviä, joiden kanssa saa aina riidellä asioista, oikein etsiä sitä mistä ollaan eri mieltä, koska erimielisyyden takana on oppimista, yleensä molemmille. Ulkopuolisista se saattaa kuulostaa pelottavaltakin.

Tutkimuksen opettaminen on vaativaa, varsinkin taktiikan, jossa ei ole oikeita tai vääriä ratkaisuja. Huonoja ratkaisuja on viljalti, mutta luovia ja toteuttamiskelpoisia harvoin. Kauemmas valeesta voi päästä malleilla laskemalla, keskimäärin, aika lähelle totuutta, niin uskon. Taktiikan tutkijalle ihminen on koneen osa. Reunaehto. Epäyksilö.

Kriittisyys on tutkijan avu, erityisesti itsekriittisyys omia luuloja kohtaan. Mitä useammin on muuttanut mielensä, sitä enemmän on oppinut. Oppiminen aiheuttaa aina tuskaa. Tutkimisen paras puoli on, että sitä ei opi koskaan. Tutkimisessa mieli pysyy nöyränä.

Ajattelen edelleen näin tutkimuksesta. Jopa vahvemmin kuin 15 vuotta sitten.

(8)    Tutkijoiden johtajaksi

Viisi vuotta pääesikunnassa väsytti aika lailla, välillä taisin käydä lähellä kestokykyni rajaakin, mutta sitähän ei tiedä, ellei rajaa ylitä. Muutin roolini insinööriupseeriksi nimityksessä johtamisjärjestelmän pääarkkitehdiksi ja insinöörin laatoissa otin vastaan tehtävän kehittää Puolustusvoimien teknillinen tutkimuslaitos tulevaisuuteen.

En unohda ikinä uuden tehtäväni saatesanoja puolustusvoimien komentajalta: ”Koita katsoa, että siellä tehtäisiin edes jotakin hyödyllistä.” Esimieheni pääinsinööri oli vähän pehmeäsanaisempi: ”Ei siellä mikään kokonaan rikki ole, mutta paljon on seisovaa vettä.” Kun laitoksessa oli yli 170 työntekijää ja budjetti parhaimpana johtajavuotenani 24 miljoonaa euroa, tiesin, että meillä oli ongelma, laaja puolustusvoimauudistus nimittäin oli tulossa ja olin itsekin sen ideointiin osallistunut. Olin ollut pääesikunnassa säälittä rationalisoimassa käenpojaksi kasvanutta tietohallintoa ja viemässä sitä hypyllä tulevaisuuteen, nyt minulta odotettiin samaa johtajana.

Perehdyin kaikkeen, mitä tutkimuslaitos teki. Jouduin heti uusimaan kaikki kolme osastojohtajaa: yksi jäi sairaseläkkeelle, toinen lähti unelmavirkaan Brysseliin ja kolmas irtisanoutui henkilökohtaisista syistä, jotka eivät liittyneet työhön laitoksella. Valtionhallinnossa on erittäin harvinainen sattuma, että saa itse valita tärkeimmät alaisensa, sillä yleensä pelataan niillä merkeillä, joita käteen on jaettu. Tässä suhteessa sotaväki on virkamieskoneisto, paino sanalla koneisto.

Huomasin, että tutkimuslaitoksessa tehtiin paljon hyvää ja tarpeellista, mutta siitä ei osattu kertoa. Raportit oli tehty ylemmän johdon alaisen alaisen alaisten asiantuntijoille, kukaan ei niitä popularisoinut. Lisäksi tutkimustekojen mainonta oli aikautettu väärin: tutkimustuloksista kannatti ylimmille johtajille kertoa vasta kun sotamateriaali tuli kentälle, viitisen vuotta itse tutkimusten jälkeen. Kun uusin panssarintorjunta-ase otettiin käyttöön, me julkaisimme siihen tehdyn 1200 työtunnin tutkimuspaketin kolmella sivulla, kuvineen. Johtokin alkoi ymmärtää, mitä laitos teki.

Julkisuutta suorastaan välteltiin tutkimuslaitoksessa. Aloitin kotikylältä ja kotikaupungeista Ylöjärvestä ja Riihimäestä kertomaan siitä, mitä teimme. Syyt salaamiselle olivat hyvät, mutta kun laitoksella oli nettisivutkin ja julkinen osoite, ihan kaikkea ei kannattanut salata vaan yrittää itse hallita sitä, mitä laitoksesta kerrottiin. Bravuurini oli sanoa toimittajalle “tiedätkö, että voimme tehdä sinut näkymättömäksi” kun halusin vastata itse tekemääni kysymykseen esimerkiksi sen sijasta, että spekuloisin lakkautettavilla joukko-osastoilla joita jokainen toimittaja kärtti ja kirjoitti, vaikkei mitään sanottukaan.

Toki oli kuppikuntia ja kyräilyä, vanhat yhdistämisetkin vielä joitakin harmittivat vaikka toisesta oli jo vuosikymmen, toisesta kolme. Yhdessä osastossa lähestymistapa oli fysiikka, yhdessä kemia ja yhdessä insinööritiede, eivätkä luonnontieteet, saati luonnontieteilijät, ole samanlaisia. Otin tämän rauhallisin mielin, koska olin ehtinyt urallani tehdä töitä osana lähes jokaista tutkittavaa alaa, enkä edes yrittänyt muuttaa ihmisten luonteita. Sekin auttoi, että itsellä oli tekniikan tohtoritutkinto suoritettuna ja dosentuurikin voimassa.

Sotilas mutta myös osa tutkijoista ovat erinomaisia byrokraatteja. Vaikka säännöt olisivat kuinka monimutkaiset, osa opettelee ne ja kehittyy asiassaan erikoisosaajaksi. Tästä syntyy myös muutosvastarintaa, koska näin oppinut haluaa tehdä sitä, mitä osaa, eikä kukaan osaa kuvata muutosta niin pikkutarkasti, että oikea byrokraatti sen hyväksyisi.

Sodassa johdetaan eri tavalla, se on siviiliyhteiskunnankin vain hyväksyttävä. Kun aikaa tuhannen miehen hyökkäyspäätöksen ja -suunnitelman tekoon on pari tuntia, siinä ei neuvotella tai sitouteta, siinä päätetään ja käsketään, ja sitten hyökätään – jos myöhästyy, kuolee, peli ei odota eikä pelikelloa voi sodassa pysäyttää. Käskyä on noudatettava tinkimättä, tai kaikki muutkin kärsivät.

Ikävintä ihmisten johtamisessa olivat alkoholi, perheongelmat tai täysin tulehtuneet ihmissuhteet. Minulle armeija ei ole mikään suojatyöpaikka, ja puutuin niihinkin ongelmiin, joita aiemmin oli vielä odoteltu itsestään ratkeaviksi. Noin neljännes päättyi erottamiseen, joka virkamiehen kohdalla on todella raskas prosessi, kolme neljännestä onneksi päättyi hyvin. Sotilaita syytetään usein käskemisestä, tavallaan irvikuvasta siitä miten ihmisiä siviiliyhteiskunnassa pitäisi johtaa. Olen tästä vahvasti eri mieltä. Tunnen monia erinomaisia sotilaita juuri ihmisten johtajina, itse asiassa tätä sotilaille opetetaan enemmän kuin muille ammattikunnille, uskallan näin väittää.

Huomasin itsessäni tässä vaiheessa uuden piirteen. Vaikka opettelin henkilöstöalaa ja työsuojelua ja lopulta osasin ne, ne eivät sytyttäneet tiedonjanoani pidemmälle. Lisäksi ihmiscaset, myös iloiset ja onnistuneet, lähinnä väsyttivät minua. En tarkoita tällä sitä, että syyttäisin ketään, päinvastoin, lähes viisi vuotta sisältäen myös puolustusvoimauudistuksen kipeät rationalisoinnit olivat hienoa aikaa hienojen ihmisten kanssa. Mutta aloin pelätä, että itse kyynistyn vielä enemmän ihmisten suhteen.

Niinpä päätin, etten enää ota vastaan johtajantehtäviä työnantajaroolissa.

(9)    Sotimisen professoriksi

Pitäessäni virkaanastujaisesitelmääni Maanpuolustuskorkeakoulun suomalaisen sotataidon sotilasprofessorina, siis sovelletun taktiikan ylimmän oppituolin haltijana Suomessa, aloitin näin: ”En voi väittää, että olen nyt nuoruuteni unelmatehtävässä, koska tällaista tehtävää ei tuolloin ollut. Mutta jos olisi ollut, väittäisin että aloitan nyt unelmieni työssä.”

Maanpuolustuskorkeakoulussa professoreilla ei ole juurikaan hallintotöitä tai alaisia, saati vaatimusta hankkia kaikin voimin tutkimusrahoitusta. Sotilaat johtavat koulun laitoksia, siis tiedekuntia, ja opettavat, professorit tutkivat ja opettavat kun heille sopii. Tehtävä on valtavan vapaa siitä huolimatta, että se on osa puolustusvoimia. Sotilasprofessorilta edellytetään paitsi tieteellistä tutkimusta – valintaan liittyy tieteellinen arviointi ulkopuolisten tekemänä – myös näyttöjä sotilasuralla sekä rauhan ajan johtajana että sodan ajan roolissa. Jälkimmäiset täyttyivät kohdaltani hyvin, ensimmäisessä onneksi hyväksi luettiin myös ei-julkiset tutkimukset, ei vain julkitiedettä.

Puolustusvoimauudistuksessa käytännön tutkimus keskitettiin Puolustusvoimien tutkimuslaitokseen, jossa on yli 200 työntekijää, sekä puolustushaarojen tutkimusyksiköihin. Maanpuolustuskorkeakoulun ammattitutkimusresurssi on noin 20 henkilötyövuoden kokoinen, erittäin pieni. Onneksi käytössä on erinomaisia oppilaita, joista voi koota haluamiaan ryhmiäkin.

Maanpuolustuskorkeakoulussa ei soveltavan tutkijan tarvitse pohdiskella, mitähän ”oma ala” tarvitsee, koska pääesikunnassa on aina 12 vuoden hankintasuunnitelma tavoitetiloineen ja laissa kerrottu, mitä Puolustusvoimilta kulloinkin odotetaan. Paikka jalkauttaa tutkimustuloksetkin on tiedossa, aikoineen, koska uusi sykli alkaa aina neljävuosittain. Sotilasopettajat ovat muutaman vuoden ajan lainassa asiakkaalta, oppilaiden opinnäytetöiden aiheet tulevat samoin asiakkaalta ja ne toimeenpannaan nopeasti varsinkin taktiikassa, joka on suurin oppiaine.

Tässä MPKK on lähellä lääketieteellisiä tiedekuntia, jotka nekin elävät osittain sairaaloissa ja joissa rooli opettajana, tutkijana ja tekijänä kiertää. Sen sijaan humanistialoihin vertailu on mielestäni suoraan sanottuna hölmöä, vaikka sotilasjohtamisessa, sotilassosiologiassa ja sotilaspedagogiikassa tällainen asiakiinnitys onkin. Sota ei kehity teoria edellä, vaan käytäntö.

Tein professorinakin pääosin ei-julkista työtä, osin jopa erittäin salaista. Käytin parasta saatavissa olevaa tietoa, joka sotilasalalla ja varsinkin taktiikasta on yleensä salaista: meillä on todellinen vastustaja, joka yrittää laittominkin keinoin saada tietoa ja jolta sitä suojataan, tietoa jaetaan vain ystävien kesken ja silloinkin erittäin harkiten.

Sopiiko sotilas professoriksi? Erittäin harva sopii, jos tavoitteeksi asetetaan ihmiskunnan etu ja tiede tietojen omistajaksi. Toisaalta moni tieteilijä pitää tietojen käyttöä ihmisten tappamisen tueksi epätieteenä tai ainakin vääränä. Kestän tämän, koska en usko maailman pelastamiseen merkityksenä ihmisten maailma, joka on täynnä sotia ja kärsimystä, myös tulevaisuudessa, ja jo nyt liian täynnä kaiken tuhoavia ihmisiä. Tavoitteet voivat olla yleviä, mutteivat mahdottomia.

Tiivistys

Kolmekymmentä vuotta pimeän palveluksessa. Tältä se tuntui.

En ole saanut takaisin kaikkea uskoani puolustusvoimiin. Onneksi sodassa riittää, kun on toista parempi, ei tarvitse olla edes hyvä. Toivottavasti jaksan yrittää paremmaksi vielä keski-iässäkin. Arvet käsissä, ruutia naamassa, sotimiseen perehtyneenä, mitä muutakaan sitä tekisi? Toivottavasti en muutu työssäkävijäksi, palkannauttijaksi, ja menetä intohimoa työni sisältöön.

Minä aion voittaa seuraavan sodan. Sitten kun se tulee.

Kirjoitin nelikymppisenä, puolivälissä uraani.

En muuttunut palkannauttijaksi vaan pysyin työläisenä, enkä menettänyt intohimoani.

Täydennän nyt virkaurani päätteeksi.

Olen ajatellut seuraavaksi keskittyä siihen, miten Suomi selviää tulossa olevasta ilmastotaistelusta. Tämän hetken maailman meno tarkoittaa noin viiden lämpöasteen nousua, eikä sellaista maailmalaajuista nopeaa muutosta ole yksikään eliölaji koskaan kohdannut.

Meitä ihmisiä lienee reilut kahdeksan miljardia kun paska osuu isosti kuumentamaamme tuulettimeen: mahtaako kirjoitetun historian aikana ensimmäistä kertaa kriisit ja sodat todella vähentää ihmisten lukumäärää ja katkaista säälimättömän kasvun niin määrässä kuin kulutuksessa?

Ajattelen nyt. Muutos tulee, edessä on sotkuinen ja pitkä taistelu.