Kansalaisvastarinnan malli hybridimaailmaan
Artikkeli on osa sarjaa, jonka edelliseen osaan vuoden 1971 Suomen aseettomaan maanpuolustukseen pääset tästä. Olen käyttänyt runkona kirjaan Puolustuslinjalla kirjoittamaani artikkelia, josta löytyvät myös tarkemmat viitteet. Suosittelen koko kirjan lukemista, mutta linkki vie suoraan artikkeliin.
Pakollinen teoriakatsaus
Aseettoman vastarinnan erilaiset muodot ovat kuuluneet resursseiltaan ja aseiltaan alivoimaisen osapuolen keinoihin jo kauan. Tunnetuimmat onnistuneet esimerkit ovat Intian vapaustaistelu ja sen voittajaa Mahatma Gandhia pidetään alan guruna, joka tiettävästi ammensi oppeja myös Suomen vuoden 1905 suurlakosta. Toisen maailmansodan vastarintaliikkeet Hollannissa, Tanskassa ja Norjassa perustuivat paljolti siviilivastarintaan. Osin Unkarissa (1956) ja varsinkin Tšekkoslovakiassa (1968) siviilivastarinnan välineitä käytettiin miehittäjän sotavoimaa vastaan. Puolan solidaarisuusliike on lähempänä tätä päivää, samoin Baltian ihmisketju vuonna 1989. Asia ei siis ole uusi eikä tuntematon.
Siviilivastarinnan klassikko on Gene Sharpin ohjesääntömäinen The Politics of Nonviolent Action vuodelta 1973, jonka käsikirjoitusta luettiin myös 1970-luvun alun Suomessa. Itse löysin kirjan Tampereen kaupunginkirjaston varastosta, joten aivan juuri sitä ei oltu luettu. Kolmen kirjan tiiliskivimäinen kokonaisuus sisältää kuvauksen aseettoman vastarinnan perusteista, laajan historia-analyysin, kuvauksen 198 eri metodista, soveltamisen strategian ja taktiikan sekä perustan vaikutusten arvioinnille. Sharp esittää tavoitteekseen kirjoittaa samalla analyyttisyydellä kuin sotilasohjesäännöt, siis ideat käytännöksi.
Kirja on kokonaisvaltainen kuvaus aseettomasta vastarinnasta vaihtoehtona, ei sotilaallisten toimintojen lisänä. Sharp kuvailee taktisin termein siviilivastarintaa ja vertailee sitä aseelliseen vastarintaan nostaen esiin seitsemän tekijää:
(1) Epäsuoran strategian käyttö. Siviilivastarinta on äärimmäinen esimerkki sotateoreetikko Liddell Hartin esittämästä sotilasstrategiasta. Päävaikutuskanava on psykologinen, mikä soveltuu hyvin nykyajan informaatiosodankäynnin ajatteluun. Sharpin käyttämä termi on Jiu-Jiutsu, jossa voima tulee vastustajalta ja voitto saavutetaan suuntaamalla se toisin. Propagandassa huumori edustaa tätä keinoa.
(2) Psykologiset elementit. Kiinalaisen, maailman kuuluisimman sotateoreetikon Sun Tšun ajatus ”voittaa sota taistelutta” luo tälle ajatukselle pohjan. Yllätyksen elementti ei ole aseettomassa vastarinnassa vastaava kuin aseellisessa. Tilalla on ennemminkin vastatoimien epäsymmetrisyys ja kestävyys toimien toteutuksessa, siis vastakohtaisuus vastustajan kanssa.
(3) Maantieteelliset ja psyykkiset elementit. Fyysisellä paikalla ja sen hallinnalla ei ole aseettomassa taistelussa merkitystä, vaan kyse on pikemminkin mielistä käytävästä taistelusta. Joillakin symbolisilla rakennuksilla tai paikoilla voi toki aseettomassakin taistelussa olla merkitystä. Kun vertaat tätä ajatukseeni hybridin rajattomuudesta, yhtäläisyys avautuu.
(4) Ajoitus. Oikealla ajoituksella ja tekojen ajallisella järjestyksellä voi olla aseettomassa taistelussa yhtä tärkeä merkitys kuin aseellisessa. Vaikka kirja ei asiaa systemaattisesti käsittelekään, aikautus suhteessa aseellisiin keinoihin on tärkeää. Nykyisin käytettävä termi on vaikutusperustaisuus, joka on länsimaisen hybridisota-ajattelun perusta.
(5) Voimasuhteet. Toimissa kuten lakoissa tai mielenosoituksissa, määrällä on suuri merkitys. Toisaalta symbolilla tai tekstillä voi olla valtava merkitys. Aseettomassa taistelussa ”strategisen korpraalin” merkitys on suuri. Termi tuli tutuksi Irakin sodassa, jossa amerikkalaisen korpraalin hölmöily somessa aiheutti poliittisen kriisin ja melkein erotutti koko operaation komentajan.
(6) Painopiste, voimien vaikutuksen keskittäminen. Käsite pätee myös aseettomassa taistelussa. Kokonaisuus muodostuu osavoitoista, jotka yhdistetään operaatioksi. Samaan tavoitteeseen tulee pyrkiä useilla keinoilla. Vastustajan heikkoudet on tunnettava, samoin omat vahvuudet.
(7) Aloite. Käsite oli keskeinen jo Gandhin ajattelussa. Aloite on pyrittävä tempaamaan ja pitämään sitten hallussa valitsemalla sellaisia toimintalinjoja, joilla on useita vaihtoehtoisia toteutustapoja pakottamaan vastustaja jatkuvaan epävarmuuteen ja mahdollistamaan ”oma liike ohi katkottujen linjojen”.
Koska tällainen kuulostaa puuduttavalta sotateoretisoinnilta, tein kevyen listan Sharpin esittämistä metodeista tänne. Kyseessä on nopea ja kevyt esimerkki.
Kun mietin Venäjän toteuttamaa Krimin valtausta vuonna 2014, aktiiviurani ajan opillisesti hienointa sotaoperaatiota, ja mietin näitä tekijöitä, löydän paljon yhtenevyyksiä. Mutta miten näillä puolustetaan?
.
Kansalaisvastarinnan uskottavuus ja pelote
”Pelote on Suomen puolustusvoimien rauhanajan päätuote”, kuulee usein sanottavan. Lauseella tarkoitetaan, että hyökkäystä ei tule, koska sen hinta on liian suuri. Kun otan kantaa suuriin sotavarustehankintoihimme, syvennän tätä aihetta, mutta nyt tarkastelen siviilivastarinnan uskottavuutta ja pelotearvoa neliportaisesti:
1) Uskovatko yksittäiset toimijat? Kansalaisvastarintaan tarvitaan sitkeyttä jatkaa vangitsemisista, pelottelusta ja raskaistakin henkilökohtaisista menetyksistä ja kärsimyksistä huolimatta. Innoittaako yhteiskunnan ja valtion itsenäisyyden puolustaminen yksilökeskeisessä Suomessa tähän riittävän montaa ja riittävällä vahvuudella? Romas Kalanta oli yksi Liettuan sankareita. Mielenosoituksessa on ryhmässä, mutta pidätyssellissä on sen jälkeen yksin. Jos somessa ottaa kantaa, voi joutua laajan vihakampanjan uhriksi. Voiko esimerkiksi Jessikka Aroa sanoa vastarintataistelijaksi?
2) Uskooko kansa? Kansalaisvastarinnan on jatkuttava, vaikka poliittinen johto vaihdettaisiin ja armeija olisi lyöty tai osoittautunut kyvyttömäksi puolustamaan kyseistä aluetta tai taistelukenttää kyberin tapauksessa. Ruotsi ilmoitti ohjeessaan, että ”jos jokin maa hyökkää Ruotsiin, emme anna koskaan periksi. Kaikki tiedot siitä, että vastarinta pitää lopettaa, ovat virheellisiä”. Vahvistaisiko kansalaisvastarinta samalla sotilaallista maanpuolustustahtoa vai veisikö se siltä kannattajia 1970-luvun alun tapaan?
3) Uskovatko länsimaiset tukijat? Tätä voisi arvioida analysoimalla Liettuan ratkaisun saamaa vastaanottoa Naton piirissä, erityisesti muissa Baltian maissa ja Puolassa naapurimaana. Luoko sitkeä vastarinta mediamerkityksineen nykymaailmassa tilanteen, joka ”pakottaa” saman mieliset tukemaan? Laajeneeko Liettuan esimerkki vai jääkö se kuriositeetiksi? Miten erityisesti Puola, muut Baltian maat, Slovakia ja Tšekki reagoivat? Sen tiedämme, että Ruotsi ainakin lähti samalle tielle.
4) Uskooko vastustaja? Muodostavatko lähihistorian esimerkit perustan, joka on otettava huomioon, vai syökö ratkaisu uskottavuutta aseelliselta puolustukselta? ”Uskooko ISIS” ei liene kovin relevantti kysymys: se uskoo, muttei meitä. Mutta Neuvostoliittokin uskoi Tšekkoslovakiassa vuonna 1968 ainakin tovin.
Kaikkien näiden tasojen on toimittava. Ei riitä, että kansalaisille saadaan toimintaa, vaikka se suojaakin kriisissä, kun kansalainen muuttuu uhkan kohteesta turvallisuuden tekijäksi. Pelkkä oman kansan usko ei riitä, vaan ystävien pitää myös uskoa. Lisäksi potentiaalisen hyökkääjän pitää kokea pelote, ei toki pelätä, koska kansalaisvastarinta on kömpelö hyökkäysväline mutta vakaa puolustusratkaisu.
Toimisiko ajatus nykyhetken Suomessa?
Suomen itsenäisyys on varsin lyhyt, mutta raskaat sodat ja niiden jälkeinen taloudellinen selviytyminen hyvinvointivaltioksi ovat vahvistaneet kansallista itsetuntoamme. Suomi on Liettuan tavoin etnisesti ja kulttuurisesti varsin yhtenäinen. Kun muistaa, että nyt ristiriitoja herättävät asiat ovat Suomen selviytymiseen sodissa tai katkeraankin itsenäistymiseen verrattuna marginaalisia. Väitän, että siviilivastarinnan teorian mukainen perusta on meillä kansakuntana ja valtiona olemassa.
Monta suomalaista ratkaisua alkaen kotivarasta, strategisesta viestinnästä, kyberpuolustuksen rakenteesta ja huoltovarmuudesta ovat Suomessa jo nyt siviilivastarinnan rakenteiden mukaisia. Vaikkapa netistä löytyvä Kodin turvaopas on jo varsin kattava lähtö asiaan. Turvallisuusstrategiat ovat paitsi kokonaisvaltaisia myös jatkumo toisistaan. Hybridisota käyttää yhdenaikaisesti sotilaallisten toimien kanssa paljon keinoja, joihin jo nyt vastattaisiin kansalaisvastarinnan tapaan ja suomalaista kokonaisturvallisuuden mallia käydään kaukaakin katsomassa. Kansalaisvastarinta ei siis ole vain yksilöiden toimintaa, vaan myös organisoitua joukkouttamista.
Kuka kansalaisvastarinnasta Suomessa vastaisi? Liettuassa ohjeen lähettäjä oli puolustusministeriö, ja esimerkiksi Ranskassa ISIS-vastasometus eli vastatrollaus on organisoitu asevoimiin. Sekä Sadankomitea että Henkisen maanpuolustuksen suunnittelukunta päätyivät 1970-luvulla siihen, että kun kokonaismaanpuolustuksesta poistaa puolustusministeriön, loppu vastaa siviilivastarinnasta. Ruotsin MSB on lähes tällainen virasto. Turvallisuuskomiteakontekstissa vastakkainasettelu ei ole. Valtiollisesta strategisesta viestinnästä vastuussa on valtioneuvoston kanslia, mutta henkisestä kriisinkestokyvystä kokonaisvastuussa on opetus- ja kulttuuriministeriö. Uskon, että vastuullinen joukko osataan määrittää, yhteistoiminta kun on suomalaisen turvallisuuden vahvuusalue.
Kansalaisvastarinnan edellyttämän yhtenäisyyden korostaminen nykyisessä moniarvoisessa ja yhä yksilökeskeisemmässä yhteiskunnassa saa väärin viestittynä Suomen Sisu -tyyppisen stereotyyppisen merkityksen. Mutta onko nykyisessä Suomessa tällaisen esityksen ainoa mahdollinen tulkinta negatiivisena nähty nationalismi ja äärioikeistolaisuus? Sinällään tulkinta on kiinnostava, koska 1970-luvulla asian esittäjinä olivat osin äärivasemmistolaiset, joista osa näki taustalla kommunistisen vallankumouksen mahdollistamisen ja siviilivastarinnan tämän vallankumouksen tukena Maon oppien mukaisesti. Onko henkinen kriisinsietokyky synonyymi tasapäistämiselle ja yhdenmukaistamiselle isänmaallisten arvojen taakse, vai tervettä kannallistunnetta?
Onko toisaalta todella niin, ettei moniarvoisen demokratian puolustamista voi jättää yksilöiden päätöksen varaan, vaan puolustus on aina organisoitava valtion taholta jopa ammattimaisin toimin – eikö tämä ajatus ole paradoksi? Itselleni suomalainen asevelvollisuusarmeija edustaa luottamusta kansalaisten tahtoon tulla jopa asein puolustamaan maataan pienilukuisen ammattilaisjohdon alaisuuteen ja edelleen poliittisen johdon valvontaan, mistä on lyhyt matka luottaa jokaisen kansalaisen tahtoon puolustaa maataan myös kansalaisvastarinnan keinoin.
Olen nostanut asian esiin lukuisissa hybridisodankäyntiä käsittelevissä esitelmissäni. Reaktio on ollut lähinnä hiljaisuus. Olen pohtinut syitä tähän ja päätynyt kolmeen mahdolliseen selitykseen. Asia voi olla liian outo yksilökeskeisessä nykyajassa viittaamassa kansakuntaan, tai se voidaan tulkita vaatimukseksi laajasta yhtenäisyydestä muissakin kysymyksissä. Toisaalta suomalainen kokonaisturvallisuusmalli perustuu kussakin tilanteessa toimivaltaisen alan johtamiseen, joka myös asettaa omia vaateitaan kansalaisille – yhtenäiselle mallille ei siis löydy omistajaa. Kolmanneksi syy voi olla se, että esittäjä on väärä. Pimeyden professorilla ei ole oikeutta esitellä aihetta, jonka rauhanpuolustajat ovat ilmoittaneet omakseen.
Suomalainen asevelvollisuus kouluttaa kuitenkin myös kansalaistaitoja kriisiä varten. Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen kriisikurssit ovat täysiä. Mikä on sen merkitys kansalaisvastarinnalle, että ainakin kaksi miljoonaa suomalaista on koulutettu aina aseelliseen toimintaan asti?
Kun pohja on nyt valettu, teen seuraavassa jutussa oman esitykseni jokaisen suomalaisen turvallisuuspalveluksesta ja turvallisuusvelvollisuudesta, johon myös asevelvollisuus sisältyy.
Juttuun pääset tästä (kun linkki on aktiivinen, joku aika syyskuussa).