Kukkuloilta kaupunkiin – sodassa kuolee sankareita
Teksti on tarinallistettu kuvaus siitä, mitä ”tietokoneen vallankumous” oli tuomassa sotimiseen.
———————–
Afganistan, kevät 2002
Kukkulan kivipölyn läpäisee hajanainen laukaustenvaihto, jota välillä täydentää panssarivaunukanuunan älähdys. Keski-ikäiset silmät tarkkailevat ylpeänä kukkulan puolustusasemaa. Taisteluhaudat mukailevat maastoa juuri oikealla korkeudella, huolella maastoutetut siirtymistiet antavat tarvittavan suojan. Räjähdykset nostattavat lähinnä harmaata pölyä, osuma ihmisiin tai edes rakenteisiin on enemmänkin sattumaa. Vihollispanssari haarukoi kohteita, mutta mies ei edes hätkähdä kanuunan ampuessa.
Everstin joukot ovat kurinalaisia, sodassa karaistuneita ja kuolemaa pelkäämättömiä; helvetissä koulittuja, matkalla paratiisiin. Hänessä asui pelko tässä samassa paikassa 14-vuotiaana, kun tuhottiin neuvostopanssareita, nyt isketään pohjoista liittoa. Samaa on jatkunut tuhat vuotta, mutta silmät eivät jaksa katsoa niin kauas. Pojalta kesti viikko uskoa, että tahto lopulta ratkaisee. Halu kuolla syntyi hitaammin, siinä auttoi imaamin lupaus, että usko on lihaa vahvempi, mutta kuoleman jatkuva näkeminen taisi sittenkin olla ratkaisevaa, turtumus, usko kohtaloon. Taistelu on tähän saakka ollut voitokas. Neuvostosotilaat pelkäsivät kuolla, nyt vastassa olevat amerikkalaiset kammoavat kuolemaa vielä enemmän.
Pommi viheltää, kuten ennenkin, mutta nyt se osuu täsmälleen maaliin. Pätkä rintamalinjaa häviää. Sana vahinko, scnatrist, kuolee everstin huulille, kun kuusi seuraavaakin pommia osuu. Kahdessakymmenessä sekunnissa komppania on tuhottu, taivaassa, kutsuttuna pilvien yllä lentävästä sokeasta koneesta. Everstin usko voittoon murtuu.
Kaksikymmentäkuusi minuuttia aiemmin vastakkaisen kukkulan tadzikkikomentaja käski venäjäksi mustalle sotilaalle tehdä edessä oleville taleban -asemille jotakin. Hänkin tuijotti kiikareillaan pölyistä kukkulaa kuunnellen laukaustenvaihtoa. Ikivanha vihollinen oli hyvä, hänen omia joukkojaan parempi, mutta amerikkalaisapuna saadut neuvostoaseet tasasivat voiman. Ei hänkään turhia pelännyt, kolme vuosikymmentä sotilaana oli puuduttanut kuolemalle. Taistelu oli junnannut jo usean viikon, todellista tahtoa ratkaisuun ei ollut kummallakaan puolella. Omalta sotakouluajaltaan hän muisti vuorokausia ennen tehdyt lentosuunnitelmat ja monimutkaiset synkronointitaulukot, ohjesääntöjen pölynhajun ja kouluttajien narinan heidän huomattuaan virheen laskelmissa. Neuvostolennosto massapommitti, epätarkasti ja yleensä myöhässä.
Komentajan edessä musta yhdysvaltalaissotilas avaa erikoisen puhelimensa ja näppäilee sitä kuin rukoukseen kumartuneena. Vihreä valo välähtää ja mies kaivaa repustaan hiekanharmaan metallilaatikon, tuskin konepistoolia isomman. ”Dvatsat minutov” hän sanoo vetäessään päälleen naamiokangasta ja alkaa sitten liikkua pitkin kukkulan reunaa. Komentaja seuraa katsellaan ryömivää miestä. Rytmikäs kyynärpäiden ja polvien työntö, liikkeestä paistaa osaaminen, jollaista on harvoilla. Päästyään asemiin mies liikkuu vähän, kuin hidastetussa elokuvassa, eivätkä pelottavat vastustajat huomaa häntä. Ammattilainen. Metallilaatikko peilaa kukkulaa näkymättömästi. Kukaan ei katso kelloa, aika seisoo. Äkkiä vastakkainen kukkula tärähtää, tiivis pölypilvi välähtää ja jyrähtää. Iskemät siirtyvät säännöllisin välein, kunnes kukkulalla on jono eri vaiheissa kieppuvia tomupatsaita, kuoleman tanssi. Koko mäki ei kohoakaan ilmaan, vain vastustajat. Panssarin johtaja pomppaa ylös tornistaan epäuskoisen näköisenä nähtyään saman 30 kertaa suurentavasta tähtäimestään. Usko voittoon syntyy.
Kapteeni John Thomas sai tarkka-ampujakoulutuksen jo ennen liittymistään erikoisjoukkoihin ja kolmikymmenvuotiaana hän on viritetty sotakone. Venäjän opettelu tuntui virhearviolta, nyt siitä on hyötyä. John katselee tadzikkihyörinää: joukko osaa sotia, mutta sotilaskulttuuria sillä ei ole, kaikki on kai opittu itse, ja kesti tovin huomata särähtävissä ohjeissa terää ja toiminnassa systemaattisuutta. Joukko perustaa kaiken omalle voimalleen, tykistöä tai ilmavoimia, saati näkymättömiä elektronisia aseita ei käytössä ole. Mutta pian kukkulalle astuu näkymätön voima, jonka voi kutsua paikalle kuin paikalle, tekniikan jumalan tarkka ruoska. Satelliittipuhelin kirahtaa ja vastaa heti, maaliluokitus löytyy vihreäksi tukahdetusta näytöstä vakiona. John melkein aistii, kun laite paikantaa itsensä mustassa avaruudessa kiertävistä satelliiteista. Kymmenessä sekunnissa vihreä ledi syttyy: maalitus on tehty. John painaa tulipyyntö–lähetä nappia ja vastaus välähtää näytölle muutamassa minuutissa, kuten niin monesti harjoituksissa. John ei edes pohdi mitä mahtaa olla tulossa, vaikutustavan päättää joku muu.
Tulenjohtopaikan ja suojaisen siirtymistien sinne John keksi jo tunti sitten. Vastustajalla on hyvät tarkka-ampujat, mutta tällä kertaa niillä ei ole mahdollisuutta, koska mittaukseen riittää näkymä vastakkaisen mäen harjan korkeisiin kohtiin, joista ammattilainen ei tuliasemaa valitsisi. Jos näet itse, sinut nähdään. Reppu maahan, tulenjohtolaite esiin, ja liikkeelle. Tuhannesti harjoiteltu ryöminnän rytmi, maan tuoksu, kivien rosoiset yksityiskohdat, pieni ujo kukka, jonka keho murskaa painanteen pohjalle. Kouluttajan ääni alitajunnassa, muutu maaksi, opi liskolta.
Asemassa John hengähtää, tähystää hetken varovasti vastustajan asemia ja nostaa tulenjohtolaitteen kiveä vasten. Kolhuinen kumi suojaa kallista elektroniikkaa, suojuksen takana kuoleman silmä on kirkas ja tahraton. John vierittää ihmissilmälle näkymätöntä laservaloa harjannetta pitkin, kuvittelee kuinka se haravoi kivikkoa ja laskee sadasti sekunnissa keskiarvoa, suuntii kulmaa, mittaa itseään ja lataa muistiaan. Samalla puhelin kuuntelee taivasta odottaen signaalia. Kukkulan yllä yksinäinen haukka kiertää kehää ja John toivoo, että se lentäisi turvaan. Lintu syöksyy alas ja lentää sitten laiskasti pois, hiiri pääsi hengestään ja haukka säilytti omansa. Kuusi minuuttia asemaan pääsyn jälkeen puhelimen lamppu syttyy kertomaan, että lentokone on ruudussa. John kuittaa ja lähettää mittaustiedot, kolme välähdystä, kuitti, läpi meni. John hätkähtää ilosta ensimmäisen pommin iskemän myötä, hit, hit, hit, hit, hit, hit, hit … hän hokee mielessään. Tästä ei kouluttajakersanttikaan löytäisi virhettä.
Majuri Mike Premizienski oli lähtenyt miehistöineen rutiinilennolle tulipäivystykseen jo kolme tuntia aiemmin. Lentokoneen kulunut istuin on muovannut Miken kehon itselleen sopivaksi. Diego Garcia on tukikohdaksi turvallinen paikka palvella, tosin tappavan tylsä, eikä Mike keksinyt juuri muuta viihdykettä kuin liikunnan. Keho alkaa taas olla trimmissä. Kolmella aiemmalla tehtävällä pommit oli tuotu takaisin, mutta nyt laskimen valo syttyy. Mike kuittaa, hälyttää miehistönsä ja hyväksyy lentosuunnistuslaitteen tarjoaman reittiehdotuksen. Automaattiohjaus kääntää koneen ruutuun C42d ja laskin näyttää seitsemää 2500 naulan pommia, puolta vanhan B-52 koneen vajaasta lastista; parempi sekin kuin kaikki kotiin lataajien haukuttavaksi. Herkkinä, hymyilee Mike, nyt ei tuhota luolaa, bunkkeria tai rakennusta, vaan sirpaleet syövät pian elävää lihaa.
Ruudun reunalla radiomajakka välähtää, kuittaus tulee heti ja kone heilahtelee kevyesti vakauttajista huolimatta, kun pommit irtoavat. Mike katsoo harmaita pilviä, joiden läpi maata ei näy, ja kuvittelee räjähdykset 30 000 jalkaa alempana. Jokaisen pommin ohjauspyrstö kuitenkin kuulee tuhannen kilometrin korkeudessa kiertäviä paikannussatelliitteja ja kääntää kunkin pommin tarkasti mitattuun maaliin. Pian laskimen näyttöön tulee teksti ”hit7x”, joku maassa kuittaa työn tehdyksi. Mielikuva ruskeanvihreästä, tai ehkä aavikkoharmaasta ihmispedosta välähtää Johnin mielessä, sataakohan alhaalla, tuskinpa, vaikka pilvi onkin aika paksu.
Luutnantti Sara Gutierrez istuu deskillään kontissa Abu Dhabin aavikolla. Ylikuormitettu ilmastointi työntää kuumaa, pölynhajuista, kuivaa ilmaa sisään. Tulipyyntö välähtää tietokoneen näytölle ja Sara terästäytyy. Vihreä 1-koodi, kohde on tavallinen taktinen maali, vihreä 2-koodi, tulenkäyttölupa on prikaatin komentajalla. Edes jotakin tänään. Sara tarkistaa tiedot rutiinilla, kuittaa pyynnön ja näpäyttää sen hiirellä taktisen päivystäjän ratkottavaksi.
Everstiluutnantti Jack Conley lukee samanlaisessa kontissa tiedusteluraportteja, kun näyttö vaihtuu itsestään taistelunjohtotilaan. Jack tarkastaa esitetyn maalin paikan vielä vanhasta muistista seinän paperikartalta, vaikka näytössä se näkyy suurennettuna ja taktisilla koodeilla ympäröitynä. Punaiset, vihreät neliöt ja viivat ympäröivät sinistä täplää, jonka koodi kertoo olevan erikoisjoukoista. Vaikka maalin status on alhainen, näyttöjä halutaan ja Jack hyväksyy tulen käytön. Tietojärjestelmä näyttää heti kaksi sopivaa vaikuttajaa, toinen vieläpä lähellä. Kun tärkeämpiäkään maaleja ei ole, tehtäväkäsky lähtee. Kuusi hiiren näpäytystä siirtää tadzikkikomentajan käskyn lentokoneeseen taivaalla.
Kaksikymmentäkahdeksan minuuttia päätöksestä taistelunjohtokonttiin tulee lyhyt raportti, ”hit7x 35dead”, joka siirtyy kuittauksen jälkeen päivän tilastoon. Kuuden tunnin kuluttua tarkempi raportti kertoo, että hyökkäys on käynnistymässä, maasota liikkuu taas. Jack on jo lenkillä, Sara kuntosalilla.
Norfolk, kesä 2002
Muhammed Theodor Jackson selaa muistiinpanojaan joitakin kuukausia vanhoista tapahtumista. Vaikka hänellä on propagandaupseerina pääsy kaikkiin raportteihin, oli kova työ löytää palapelin kaikki osat. Nyt tietokoneen alareunassa on pitkä rivi auki olevia tiedostoja ja MT uskoo faktojen olevan kasassa. Talebaneverstin paikallaoloa raporteissa ei ole ja tadzikkikomentajan nimi on jo käsketty unohtaa, häntä ei haluta poliittisesti tukea. Nyt pitää vielä päättää, kuka sodan käänsi, kenet nostetaan sankariksi.
Tulenkäyttöjärjestelmän kannalta kaikki meni nappiin. Moni kohta olisi voinut mennä pieleen, nyt koneisto kuitenkin toimi kuten oli suunniteltu. Varmaa on, että sota sai uhrinsa ja hyökkääjä voittonsa, talebanit kuolivat, hävisivät. Tappamisesta päätti tadzikki, maalin osoitti, pommit pudotti ja tapon hyväksyi amerikkalainen. Lupa tuli demokraattisesti valitulta presidentiltä, punaisella koodilla hän olisi myös itse päättänyt. Vai tappoiko aavikolla tietokoneohjelmoijalauma, joka kutoi kaiken kokoon? Paikannussatelliitit, ohjauspyrstöt, radiot, kymmenet tietokoneet, valaisimet, linkit, loogiset periaatteet, miljoonat ohjelmarivit. Uuden armeijan edustajat lähinnä hyväksyivät kasvottoman järjestelmän optimointiin pyrkiviä loogisia komentoja. Kaikki päätettiin tässä ja nyt. Enter, enter, enter … ja kaukana mäellä ihmiselämä hävisi.
MT tietää, mitä etsii. Hän etsii sankareita, joihin länsimainen kotirintama pystyy samaistumaan. John on sopivin, hän oli välittömässä vaarassa, armeijan slummista nostama musta ammattilainen. Kansalliskaartilaisena hän olisi ollut täydellinen, mutta kaikkea ei voi saada. Onneksi Johnin rikosrekisteri on puhdas ja sotilasansiot kunnossa. Sara on toinen, kasvavasta puertoricolaisesta väestöstä, reservin naisluutnantti, pienen tytön äiti. Väsymätön tilanteen seuraaminen on keskeinen osa uutta taistelutapaa, siinä nainen on ylivoimainen. Jackille kyse oli rutiinista, eikä ylempää upseeria voi nostaa sankariksi kuin kentältä. Lentomiehistö ei sovi, koska amfetamiini on juuri tapetilla. Dilemma on, että juuri lentäjien ruumiita nykysodissa raahataan ja jos tekniikka pettää vihollisalueella, kuolema on varma ja raaka. Mutta miten tehdä sankari teknisesti niin ylivoimaisesta?
MTn luoma kokonaisuus on yhden päivän positiivinen pääuutinen länsimedioissa, jopa Ranskassa. Uutisvideo esittelee tapahtuman kuva-arkistopoimintoina kaikkine elementteineen. John ja Sara saavat mitalit ja Sara lisäksi ylennyksen, pieni Ruth leikkii ohjelmassa äidin mitalilla. Dieter Munder, kuivakas pieni insinööri, selittää ohjelmassa, mitkä kaikki järjestelmät linkattiin yhteen, mitä on uusi verkkokeskeinen sodankäynti. Propaganda korostaa Yhdysvaltojen voimaa, sotateollisuuden uutta ismiä, tietotekniikan tehoa.
Teko sai kasvot. Dieter murhataan viikon päästä autopommilla keskilännen pikkukaupungissa ja paniikki on hetken vallalla, jokaista edes arabin näköistä jahdataan. Kuva pienen insinöörin isosta romuttuneesta autosta peittyy hänen lastensa itkuisiin kasvoihin ja kaupunkilaisten vihaisiin kommentteihin. Kasvoton vihollinen osasi analysoida, kuka tappoi, oli syyllinen. Sankarin tappaminen vain lisää gloriaa, mutta rattaan murha tuo hiekkaa rattaisiin. Tekniikalle ei saa antaa kasvoja. Propagandaohjeet muutetaan nopeasti.
Irak kevät 2004
MT on ollut Kolme viikkoa mahdottoman edessä, etsimässä positiivista sanomaa kaupunkisissisodan maalin puolelta. Ainoa sankariksi kelpaava on sairaalaketju, mutta se ei kuvaa voittamista vaan ruumiin pelastusta. Ensihoitoaseman helikoptereissa veri haisee, eivätkä kuvat sotasairaalasta luo tunnetta voitokkaasta taistelusta. Asia propagoidaan rivisotilaille, mutta kansainväliseen levitykseen siitä ei ole.
Nyt MT vuotaa verta panssariauton takapenkille. Auton etuosa on muuttunut muodottomaksi, varmaan kännykkäohjattu tienvarsipommi. Sivulasiin iskeytynyt ohikulkijan ruumiinkappale valuttaa ruskeaa tahmeaa nestettä. Rikkoutuneista tärykalvoista putoilee veritippoja muovi-istuimelle. Kuljettaja, korpraali joku, on noussut seisomaan ohjauspyörän lävistettyä hänen rintakehänsä, kuolon sinerrys näkyy niskastakin. MT toivoo, että omat ehtivät ensin paikalle. Painajaisunessa hänen ruumistaan on raahattu kaduilla jo monta viikkoa. Hän ei halua sankariksi, tässä sodassa. Apache-helikopterin roottorit silmäkulmassa tuovat helpotuksen ja vasta nyt MT huomaa, ettei hän kuule. Tarkentaessaan katseensa viereisen talon yli kohti pelastusta hän huomaa vilahdukselta ikkunassa väsyneet silmät, joita sisäinen palo valaisee. Kasvojen piirteet painuvat iäksi mieleen. Vihollinen.
Päästyään sairaalasta MT kaivaa arkistoja löytääkseen kasvot. Tiedustelutietomassa on lähes rajaton ja pian löytyy lehtikuva, jossa kasvot tuijottavat karttaa muiden osallistujien poseeratessa kameralle. Kasvoille löytyy arkistosta ohut kansio, vähäbittinen, otsikkona on Al Duda. MT lukee afgaanista, jonka tie on kulkenut Neuvostoliiton Afganistanin sodan kautta Grosnyyn, Bosniaan, takaisin Afganistaniin, nyt hän siis on Irakissa. Al Duda ei ole fanaatikko vaan kenttäjohtaja, viimeisen tiedon mukaan eversti ja nelikymppisenä jo kuuden sodan veteraani. Vaikuttava ura, tätä on etsittykin ja melkein jo keksittykin.
Tiedustelupäällikkö hätkähtää, kun MT kertoo havaintonsa. Muutamassa tunnissa ajojahti on käynnissä talo talolta, auto autolta. Kahdentoista tunnin kuluttua tieltä suistuneesta autosta löytyy ruumis, joka sopii kasvoihin. Kolhiintunut vanha Datsun on katkaissut kuopassa ohjausnivelensä ja törmännyt kiveen. Irakilaispoliisit kuvataan ruumiin vieressä voitokkaina, heistä tehdään nyt sankareita. Ruumis on todiste laajemmasta salaliitosta, ulkopuolisesta osallistumisesta.
MTeen ehtiessä paikalle ruumis on jo nostettu penkalle. Verinoro everstin suupielestä on pyyhitty lähes puhtaaksi lähikuvaa varten. Kulunut siviilipuku, puhdas, leikatut hiukset ja hoidetut viikset. Kasvot ovat levolliset, ehkä ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen.
Millaistahan paratiisissa on?
———————————
Tarina on kirjoitettu popularisointipohdinnan tapaan Oriveden opistolla vuosituhannen alkupuolella (2004): ”faktoja” on siis syytä arvioida tuota hetkeä vasten. Muistutuksena, että Suomi aloitti ISAF operaatiossa keväällä 2002 mutta operaatio laajeni pääkaupungin ulkopuolelle vasta tekstin kirjoittamisen jälkeen eikä Suomi osallistunut Irakin operaatioon lainkaan aivan viimeaikaisia koulutustehtäviä lukuun ottamatta.