Aloitan tällä jutulla jo nyt pitkän ja toivottavasti koko ajan täydentyvän tekstisarjan.

Sain kutsun taktiikan sotilasprofessoriksi ja aloitin työni Maanpuolustuskorkeakoululla syksyllä 2012. Opetusalani oli suomalainen sotataito, käytännössä siis sovellettu taktiikka eli oppi, jolla Suomi kävisi ja voittaisi seuraavan sodan taisteluita. Taktiikassa kyse on siis sotimisesta, tavasta voittaa taistelu, ei sodasta, jota tutkii strategia tai ihmisistä sodassa, jota tutkivat sotilasjohtaminen, sotilaspedagogia ja sotilassosiologia. Sanon tämän siksi, että siviilimaailmassa näiden sanojen sisältö on erilainen.

Miksei sotiminen riitä ajatuksien liikuttamiseksi?

Syitä siihen, miksi varsin pian aloin etsiä taktiikalle paikkaa ja käyttöä myös muualta kuin sotimisen piiristä, oli kolme.

Ensimmäiseksi käynnissä oli paine siitä, että yliopistoprofessorin on julkaistava tieteellisillä foorumeilla. Taktiikassa tämä tarkoittaa joko sotahistoriaa, teoriaa tai kaukana siintävää tulevaisuutta, koska olevat tai lähitulevat ratkaisut eivät ole julkisia. Noihin kolmeen alueeseen kuitenkin oli toiset professuurit ja niillä hoitajat. Joten lähdin kartoittamaan aloja, jotka käyttävät taktista ajattelua omien ”taisteluidensa” voittamiseen. Aloitin liiketaloustieteestä markkinoinnista, jonka kielenkäyttö on sodanomaista ja jossa jo käytetään Clausewitzia ja Sun Tzua, sotilasteoreetikkoja.

Toiseksi tunsin, että olin jumissa omien ajatusteni kanssa. Alueellinen puolustusjärjestelmä ja taistelutapa, siis Suomen sotilaallinen doktriini, oli hehkeimmillään kun suoritin varusmiespalvelukseni ja kadettikouluni. Nyt doktriini on paikkoja täynnä ja useita paloja on vaihdettu, ilman uutta taktista ydinvisiota. Niinpä ajattelin, että peilaamalla suomalaista alivoimaisen taktiikkaa kokonaan muihin aloihin saattaisin oivaltaa jotakin uutta myös sotimisesta.

Kolmas syy oli henkilökohtainen, uteliaisuus. Kun sai ottaa tutun työkalun mukaan ja keskustella omien alojensa huippuosaajien kanssa sen avulla, pääsi sisään muuhunkin kuin ilmeiseen noista aloista. Usein haastateltavakin oivalsi omasta alastaan jotakin uutta, tai ainakin näki vanhan uudessa valossa.

Luovuutta etsimässä

Erityisesti yritin etsiä taktiikan luovuutta. Sotataito on englanniksi art of war, ja juuri tuo art-osa on käsitteenä haastava. Se ei ole taidetta, mutta se on samaa taitoa kuin on arkkitehdilla ja muotoilijalla, käytännön luovuutta asetella ja muotoilla sotakenttää. Jos shakissa tekee väärän siirron, sitä ei sanota luovuudeksi vaan virheeksi. Jos sodassa hyökkää tykistönsä kantaman ulkopuolelle, se on tehtävä tieten tai sotaliikettä sanotaan tyhmyydeksi riippumatta siitä, onnistuuko se tuurilla: riskejä saa ja pitää ottaa, mutta ne pitää ottaa ymmärtäen ja hallitusti. Aivan liian usein tyhmyyttä selitetään luovuudella, kun kyse on ymmärtämättömyydestä, laiskuudesta tai jopa päätöksestä jättää tosiasioita joko opettelematta tai huomiotta. Luovuus ei siis korvaa tekniikkaa ja realiteetteja, vaan rakentuu niiden päälle.

Kirjoitin oman näkemykseni suomalaisesta alivoimaisen taktiikasta alkuretken loppupuolella Kylkirautaan, Kadettikunnan julkaisuun, jota myös muutkin kuin ammattisotilaat lukevat. Löydät artikkelin sivulta 18 tästä. Osan etsintämatkastani taitoin myös luovan harjoittelijani kanssa, jonka matkaraportti sai myös tilansa saman lehden verkkosivuilla. Näistä kannattaa aloittaa, jos haluaa saada kehystä matkaraporteilleni, mutta ne voi hyvin lukea lopuksikin.

Taktiikan avainkäsitteitä

Muutama alivoimaisen taktiikan käsite on kuitenkin hyvä osata pohjaksi.

Taktiikka on oppi taistelun voittamisesta. Pelkistetymmillään joukot ja sotavarusteet eli resurssit, ovat annettuja, mutta laajemmin voi ajatella että myös niiden hankinta ja joukon muodostaminen taistelun työkaluksi on taktiikkaa.

Aloite on taktiikan avainkäsite. Metaforana se tarkoittaa tanssissa sitä osapuolta, joka niin sanotusti vie, kuljettaa omien ja vihollisen joukkojen toisiinsa kietoutunutta tanssiparia haluamaansa suuntaan. Se, kummalla aloite kulloinkin on, ei ole yksiselitteistä, mutta yleensä se, joka pääsee enemmän päättämään taistelun kulusta, voittaa.

Yllätys on yleisin tapa alivoimaiselle temmata aloite. Vihollista kutsutaan usein hyökkääjäksi siksi, että se päättää ajan, paikan ja joukon, jolla sota ja sen taistelut alkavat, usein yllättäen. Mutta kun puolustaja pääsee yllättämään hyökkääjän, tämän suunnitelma romuttuu ja aloite on mahdollista saada puolustajalle.

Menestyksen hyväksikäyttö liittyy alivoimaisen taktiikassa hetkeen. Jos oma sotaliike saa aikaan yllätyksen, tuohon hetkeen pitää uskaltaa iskeä ja laajentaa se tilanteeksi, jonka lopputuloksena on ainakin torjuntavoitto aloitteen kautta.

Reservi on väline, jota tuolloin yleensä käytetään. Vahvempi osapuoli käyttää reservejä yllättävien tilanteiden hallitsemiseen, alivoimainen taas taistelun yllättävään kääntämiseen, koska se ei voi suunnitella voittoaan ennalta.

Kulminaatiopiste on lainattu operaatitaidosta, joka koostuu sarjasta taisteluita taktiikoineen. Kulminaatiopiste tarkoittaa yleensä ajanhetkeä, jolloin toinen osapuoli alkaa voittaa ja pystyy ylläpitämään aloitetta siten, että lopulta voittaa koko taistelun. Kun alivoimaisella on yleensä ylisuuri reservi, kulminaatiopiste on ikävänkin lähellä hetkeä, kun tuo reservi heitetään peliin. Mutta jos samalla irrottaa uuden reservin, saa aikaan ketjun.

Painopiste oli aiemmin kohta, jossa omia joukkoja oli tiheimmin. Nykysotimisessa se tavallaan on se hetki ja kohde, johon vaikutusta, yleensä tulenkäyttöä, kohdennetaan eniten. Tämäkin liittyy usein reservin käyttöön, mutta myös puolustusryhmitykselle on suomalaisoppien mukaisesti uskallettava muodostaa painopiste vaikkei tiedäkään, minne vihollinen aikoo hyökätä.

Voimien taloudellinen käyttö on painopisteen negaatio, samoin osin reservin. Kun alivoimainen keskittää voimansa johonkin, muualla on uskallettava olla vieläkin alivoimaisempi. Suomalaisen taktiikan keskeinen asia on puutteen hallinta, joka koskee myös joukkojen muodostamista. Jos rahaa ei ole, rautaa korvataan lihalla, ja jos ei ole riittävästi lihaakaan, niin tahdolla siinä lihassa, mitä on.

Aktiivisuus on viimeisin omista avainkäsitteistäni. Yhdysvallat alkoi verkostokeskeisyydessään ja kaikessa ylivoimaisuudessaan jo uskoa siihen, että riittää kun vie suunnitelman läpi ja reagoi niin nopeasti, että vastustaja paljastaessaan itsensä tulee aina tuhotuksi. Meillä ei ole tähän varaa, koska menestykseen tarvittavan pienen särön löytämiseksi pitää jaksaa kiusata isompaansa koko ajan, väsyttää se ja iskeä sitten kaikin voimin yllättäen. Erityisen tärkeää aktiivisuus on puolustajalle. Aktiivisuus vaatii kuitenkin ennakointia, kylmää järkeä ja luottamusta omiin pieniinkin joukkoihin. Tehtävätaktiikkaa.

Taistelulajeja on neljä. Puolustus on vahvin, sen heikkous on kuitenkin aloitteen antaminen aluksi vastustajalle. Hyökkäys on ratkaisevin, harva taistelu kääntyy voitoksi ilman sitä. Viivytys hankkii aikaa ja kuluttaa hyökkääjää. Hyökkäys rajoitetuin tavoittein on aktiivista viivytystä, jossa ei odoteta vaan väijytetään ja isketään pyrkien saattamaan hyökkääjä sekasortoon, irti suunnitelmastaan. Sissitoiminta on tätä, samoin maavoimien uudistettu taistelutapa.

Näillä pääsee alkuun. Ensimmäinen matkaraporttini löytyy tästä.