Proffa hämmästyi – GPS-häirinnän lisäopit

Sanon heti alkuun, että minun mielestäni Suomen poliittinen johto on hoitanut GPS-häirintään liittyvää tilannetta hyvin. Tapahtunut julkistettiin, lähde selvitettiin ja asia nostettiin julkisesti diplomatian agendalle. En kannata ajatusta julkisesta huutelusta maiden välillä edes arvokeskustelussa, saati tällaisessa.

Edellinen juttu löytyy tästä.

Radiosignaalia häiritään ilmakehässä

Mieleeni tulevat ilmatilanloukkaukset, jotka päätettiin aikoinaan julkistaa loukkaajan maasta riippumatta kun diplomaattikäsittely alkaa. Kaikkien ilmatilanloukkauksien julkaiseminen paljastaisi Suomen normaaliajan ilmavalvonnan tason eli jos loukkaat eikä sitä julkaista, olet löytänyt valvonnassa aukon.

Sotien jälkeen me jouduimme valmistamaan valvontatutkamme itse. Vasta sitten kykenimme edes näkemään loukkaukset, ellei joku sattunut kiikaroimaan ylätaivaalle. Kesti 1970-luvulle saakka saada sellaista kalustoa, että aloimme ehtiä paikalle myös tunnistamaan. Yhdysvaltojen SR-71 oli toki kykyjemme ulottumattomissa nopeutensa ja jo sitä ennen kuuluisa U-2 lentokorkeutensa takia. Monin osin tiedustelusatelliitit hoitavat nyt näiden tehtävät, eikä niitä vastaan saa toimia kuin piiloutumalla.

Kun katsoo GPS-vastaanottimestaan käsin, Aamulehden (AL 18.11.2018) erinomaisen popularisoinnin mukaan kuunneltavan signaalin voimakkuus ”vastaa auton ajovalojen vilkuttelua 20 000 kilometrin päässä”. Taskulamppu lähempää riittää hyvin sokaisemaan vastaanottimen ja riittää vain yksi värisävy, koska GPS käyttää kapeaa taajuusaluetta. Lähtevää säteilyä suunnataan antennilla, mutta matkan kertyessä keila osuu varsin laajalle alueelle. Vaikka häirinnän maali olisi siis sotilaallinen, sen haitat osuvat laajasti myös siviileihin.

Toisaalta häirinnän paikantamiseen ei tarvita tutkaa, se onnistuu yksinkertaisesti katsomalla, ”mistä suunnasta valo paistaa kirkkaimmin”. Mikseivät viranomaiset heti ryntää julkisuuteen kertomaan, mitä mitattiin, johtuu samasta syystä kuin ilmaloukkauksissakin.

Isompi kuva

Minua vähän arvosteltiin siitä, etten tarpeeksi terävästi tuominnut tällaista toimintaa. En kirjoita tuomitakseni vaan avatakseni sellaista, mikä ei heti tule mieleen silläkin uhalla, että joku pitäisi minua liiankin ymmärtävänä Venäjän toimien suhteen. Vain sodan aikana ymmärtämistä kutsutaan petturuudeksi, emmekä me minusta ole sodassa mihinkään suuntaan?

Isoissa sotaharjoituksessa on tapana uhitella, molemmin puolin. Esimerkkinä tällaisesta USA ajatti keväällä 2014 Aegis-varustetun ohjusristeilijän – siis sen laitteen, josta ohjustorjunnassa riidellään ja joka on alan suurimpia kiistakysymyksiä – aivan Venäjän sotaharjoituksen kylkeen. Venäjä ajoi sen yli hävittäjällä matalalta ja meille uutisoitiin, että tämä on vaarallista leikkiä. Mutta minusta pääosa toimittajia viittasi matalalla lentämiseen ja ohi meni se, että se laiva oli jättimäinen keskisormen heilutus. Ari Pesosen puheenvuoro  on hyvä analyysi asiasta, viileä ja varsin vapaa arvottavasta politiikkatulkinnasta.

Itse näen, että GPS-häirinnässä oli kyse aika samanlaisesta asiasta. Se oli isojen sotavoimien välistä kommunikaatiota. Me sijaitsimme tällä kertaa hankalassa paikassa.

Toki häirinnästä voi olla hybriditaktista hyötyä. Ehkä kokeiltiin, miten länsi todistaa häirinnän? Ehkä kokeiltiin, kuka ärähtää ja koska ja miten ja kuka ei (diplomatia)? Ehkä muistutettiin hybridimäisesti, että näin voi tehdä (kansalaiset)? Ehkä demonstroitiin jotakin uutta tapaa häiritä tai jopa vertailtiin muutaman tavan tehoja (sotilaallinen)? Ehkä kokeiltiin,miten häirintä vaikuttaa ja muuttuuko harjoituksessa mikään (sotilaallinen)? Nuo kysymykset tuli minulle vartissa mieleen, tunnissa syntyisi iso liuta lisää ja oletan, että vastaavia kysymyksiä eri puolilla nyt pohditaan.

Tästä hämmästyin

Sunnuntain Helsingin Sanomat (HS 18.11.2018) kertoi, että Euroopassa on tavoite siirtyä kokonaan satelliittinavigointiin perustuviin järjestelmiin lentoliikenteessä vuoteen 2030 mennessä. Kun olin aikoinaan miettimässä Suomen tarpeita Galileolle, mieleen jäi toive, että lentokoneiden paikantamisen parannuksella saataisiin Ydin-Euroopan ruuhkaiseen ilmatilaan paljon enemmän lentokoneita. Selitin asian itselleni näin.

Lentokoneen paikan virhe turvamarginaaleineen luo taivaalle tavallaan pallon, jonka sisällä kone erittäin suurella todennäköisyydellä sijaitsee. Maasta katsova tutka tai esimerkiksi sotilaskoneiden inertianavigointi tuottaa ison pallon. Hyvä satelliittinavigointi, joka perustuu monien satelliittien ristisuuntimaan ja useamman eri järjestelmän yhdistelmään, pienentää pallon. Mitä pienempiä pallot ovat, sitä enemmän ilmassa on tilaa. Suomessa tämä ei kuitenkaan ole kovin iso ongelma.

Nyt luin, että varmistavia järjestelmiä on alettu jo Suomestakin purkaa. Sitä en tiennyt. Ymmärrän toki, että monien erilaisten järjestelmien operointi maksaa ja niitä on myös päivitettävä. Mutta en tiennyt, että ”ikuisessa rauhassa” kaikki oli ajateltu laittaa vain satelliittien varaan. Siksi voisin jopa sanoa, että tämä tapaus saattoi parantaa turvallisuuttamme ja relisenssiämme (ks määritelmä tästä).

Lopuksi

En ole väittämässä, että häirintä oli oikein. Se on lakiemme ja kansainvälisten säädösten valossa kiellettyä. Mutta sillä, että asiaa hoidetaan julkisilla pikahuutotuomioilla, asiaa kärjistetään vain lisää.

Onneksi asiassa oli hyviäkin puolia. Helppo ja tehokas ei aina ole turvallista. Se on hyvä muistaa.