Savunhaju ei tarkoita superkuloa

Sain luettavakseni kirjan, jossa sana hybridi on enemmän käytössä kuin koronakriisissä. Toimittaja Tuula Malin kertoo juuri ilmestyneessä kirjassaan ”Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa” (Docendo 2020) kahden vuosikymmenen journalistisen kenttätyönsä tulokset.

Kuvatut ilmiöt ovat minulle tuttuja. Opetan niistä ja olen osaa myös blogissani kommentoinutkin. Savunhaju on minunkin mielestäni varsin todellista. Mutta en jaa kirjoittajan kokonaisanalyysia sellaisenaan.

Suomi on Venäjän etupiiriä

Totta. Paasikivi määritteli tämän oivallisesti. Unohdimme asian pariksi vuosikymmeneksi, kun halusimme ja kuvittelimme Venäjän muuttuvan itsemme kaltaiseksi yhteiskunnaksi. Uskallan kuitenkin paljastaa, ettei ainakaan puolustusvoimilta katse irronnut pallosta missään vaiheessa. Samalla tunnustan, että lännen kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan idean kääntyminen meitä itseämme uhkaavaan hybridiin yllätti metodeiltaan Krimillä myös minut: se oli ammatillisesti tarkasteltuna huima suoritus.

Suurvalloilla on etupiirit. Ne pyrkivät kaikin keinoin käymään sotansa muualla kuin omalla maallaan. Kansainväliset lait eivät muuta asiaa, koska suurvallat eivät niitä edes allekirjoita. Tätä voi paheksua, mutta siitä ei voi valittaa mihinkään. Se on tosiasia. Suomen kannalta tilanne on sikäli dilemma, että Venäjän puolustusoperaatiokin olisi tänne kohdistuessaan hyökkäys, jossa taistelemme jopa olemassaolostamme. USA:n sotadoktriinissa yhden operaation laajuus on Itämeren kokoluokkaa.

Venäjä aivan varmasti valmistelee taistelua Suomen alueella. Niin valmistelee Yhdysvallatkin. Kiina ei, vielä. Ruotsi on aina valmistellut taistelua ainakin Ahvenanmaalla. Saksasta en ole varma kuin historian valossa. Sotilaat eivät tekisi työtään, jos näin ei olisi. Kirjassa kuvataan tällaista valmistelua hybridin näkökulmasta: hyvä, kissa on pöydällä, saapa nähdä älähtääkö kukaan.

Edes Natoon liittyminen asiaa tuskin paljoa muuttaisi. Baltia on myös Venäjän etupiiriä ja siellä asiasta keskustellaan edelleen varsin railakkaastikin. Asiaan voi perehtyä vaikka entisen operaatiopäällikön ja nykyisen kansanedustajan Leo Kunnaksen kuvauksesta kirjasta Tuleva sota II (artikkeli alkaa sivulta 38).

Suuri suunnitelma

Malin käyttää läpi kirjan termiä hybridisota, joka on jo käynnissä. Hän kuvaa kokonaisuuden ”palapeli, jossa jokainen pala on harkittu strateginen askel kohti lopullista tavoitetta”. Kirjassa esitellään satoja tällaisia askeleita. Malinin mielestä valmisteluvaihe eli kohteen kypsyttely on jo ohi, soluttautuminen on pitkällä, refleksiivinen kontrolli käytössä, jalkaväkimiinoista luovuttu, Suomi tuuditettu ruususen uneen ja Natolaajentumisen punainen viiva vedetty meistä länteen. Myös Aarnion tapaus on osa suunnitelmaa.

Tästä olen vahvasti eri mieltä. Näin huimaan suunnittelukykyyn ja koordinaatioon en vain usko.

Olen samaa mieltä siitä, että hybridioperaatio suunnitellaan. Se käyttää hyväkseen kohteen heikkouksia ja erilaisia avautuvia mahdollisuuksia. Varmasti asioita myös valmistellaan. Nykytilasta en kuitenkaan käytä sanaa sota, tai edes vaikuttaminen. Pikemminkin kyse on erilaisten tilanteiden hyväksikäytöstä ja isosta joukosta asioita, joita kukaan tuskin ennalta suunnitteli. Jos hybridisota joskus käynnistyy, käytän itse suunnittelusta nimitystä rusinapullatekniikka, jolla poimitaan juuri silloin tarvittavat asiat mukaan.

Kantaani puolustaa se, että isossa kuvassa niin puolustusvoimien kuin suojelupoliisin asiantuntijat eivät käynnissä olevasta isosta operaatiosta ole virkavastuulla annetuissa lausunnoissa nähneet vakavia merkkejä. Kirjassa esitetyt raskaat syytökset nimettyjä henkilöitä kohtaan jätän asianomaisten itsensä vastattavaksi, niihin en usko.

Nyanssina hybridi on lännen tulkinta Venäjän toimista. Gerasimov ei sitä käyttänyt. Teoriatarkastelun voi aloittaa tästä suomeksi.

Hybridin monipuolisuus

Yksityiskohdissa Malin onnistuu minusta hyvin. Salapoliisitarina jopa koukuttaa.

Ilmatilanloukkaukset tosin ovat aina olleet arkipäivää, myös lännen toteuttamana. Nimettömistä viranomaislähteistä saadut tiedot ”useista kyberoperaatioista” ovat kirjassa aika kevyellä ja ”kymmenkunta kybersotilasta” laittamassa kokonaista valtiota polvilleen on hollywoodjuttu. Loppusyksyn 2019 GPS-häirintään otin itsekin kantaa tässä muistuttaen, että kyse on lähtökohtaisin sotilasjärjestelmästä.

Itse tutkimissaan asioissa Malin loihtii pöytään ylipursuavan kattauksen.

Tapaus Anton on jo dokumentoitu kirjaksi.

Turvapaikanhakijat käsitellään vaikuttamisena, josta minä ja jotkut muutkin ovat samaa mieltä. Nyt kun Turkki yritti samaa EU:n etelärajalla, asiaa olisi hyvä tutkia syvemminkin. Pakolaisase on kaikin puolin hankala ja kallis torjuttava.

Laajin kokonaisuus kirjassa on venäläisten Suomessa tekemät maakaupat. Niissä savun haju leijuu varsin sakeana. Venäjältä on virrannut rahaa kiinteistökauppoihin Suomessa, ja aika monessa tapauksessa motiivit ovat kyseenalaisia. Toisaalta raha on täällä suojassa ja kiinteistössä vieläpä erittäin hyvin.

Metsähallitus ja Senaatti-kiinteistöt ovat myyneet myös entisiä puolustusvoimien kohteita varsin halvalla. Kiinteistönraatoja oli kaupan myös 1990-luvun laman jäljiltä. Varuskuntien ja ampuma-alueiden lähistöjen yksityismaat ovat olleet vaikeasti myytäviä. Telemastoakaan harva haluaa katsella ikkunastaan. Aika paljon on ollut osto-osumia näihin kohteisiin.

Laki ulkomaalaisten kiinteistökaupoista turvallisuuskohteiden lähistöllä astui voimaan tämän vuoden alussa. Iltasanomat selittää asian ajantasaisesti. Tämän taustatyössä Malinilla on kiistatta ollut oma merkityksensä.

Airiston helmi saa kirjassa laajan kuvauksen. Sitä pohdiskelin itsekin tässä, kun kesän 2018 operaatio oli tuore. Minulle uutta tietoa kirjassa oli ylijäämäsotilaskaluston jopa tahallinen maalaamattomuus ja epäily, että terabitit tietoa olisi saatu meren pohjan valokaapeleista. Itsekin jo kirjoitin, että ”on selvää, että kriittisen kohteen lähellä sijaitseva omistus on eduksi, mikäli kohteen elektronista hajasäteilyä tai sen toimintaa halutaan pitkäaikaisesti seurata”. Itse en usko sotilaalliseen hyökkäyssuunnitelmaan, jota varten asfaltoidaan helikopterikenttiä tai ostellaan ulkomaalaisella nimellä majoituksia. Sukellusvenetukikohta oli kyllä hyrisyttävä ajatus. Rikostutkinta aikoinaan kertonee näistä totuuden.

Mutta ennen sen valmistumista tarjoan vaihtoehtoisen tulkinnan. Venäläistä rahaa sijoitetaan suomalaisiin kiinteistöihin ja huomataan, että kriittisten kohteiden liepeillä maa on myös halpaa. Vaikka juoni paljastuu jo vuonna 2006 MTV:n ajankohtaisohjelmassa, toimia päätetään jatkaa ja pakottaa Suomi omistusoikeuden vastaisiin pakkolunastuksiin yhden maan kansalaisilta jopa hyvään hintaan. Samalla syntyy keskustelu, joka on ylimmälle poliittiselle tasolle saakka varsin vaikea pala. Nyt tilanne on vakiinnutettu.

Suomen näkökulma rajoituksena

Kirjassa on alusta saakka selkeä viholliskuva ja näkökulma hybridisotaan vain Suomesta käsin. Pihapiirimme on kuitenkin aika lähellä itse päärakennusta. Miltä tilanne voisi sieltä katsoen näyttää?

Sitouttamisena nähdään jotakuinkin kaikki maidemme välinen taloudellinen toiminta toimijoineen. Ratahankkeet ja uudet rajanylityspaikat saavat epäilyn varjon. Vuoden 2014 EU-pakotteet ja niistä johtuneet Venäjän vastapakotteet eli suomalaisittain taloussota jäävät kuitenkin käsittelemättä. Yhteinen etu muuttuu yksipuoleiseksi suunnitelmaksi?

Ortodoksikirkko ja ulkovenäläiset saavat lähes aseen aseman. Venäläisen arvomaailman opettamista meillä kutsutaan hybridisodaksi, mutta mitä on kansalaisjärjestötasolle saakka jalkautettu Venäjän länsimaistamispyrkimyksemme? Miten Venäjän ortodoksikirkko näkee meidän pakanamaiden arvostelun? Onneksi Venäjän pyristelyä irti Yhdysvaltojen kontrolloimasta internetistä ei kuvata hyökkäyksenä, kuten usein tehdään. Me näemme kovin heikosti omat tekomme. Ei ole yksipuolisia sotia.

Lukiessani kirjaa aloin miettiä, miltä meidän suomalaisten Vironvalloitus näyttäisi samanlaisen suurennuslasin läpi katsottuna. Sadat täällä koulutetut sotilaat ja muut turva-ammattilaiset, tuhannet kiinteistökaupat, yritysten ja pankkien valloitus, suomalaisten syrjinnästä valittaminen, isovelimäinen arvovienti, tietty julkikuva virolaisista. Kaikki naapurista tuleva ei ole epäilyttävää tai pahaa.

Hybridi on lähtökohtaisesti alivoimaisen ase. Sen hinta on pienempi, operaation voi salata helpommin ja siitä voi jopa kasvot säilyttäen sanoutua irti. Se sopii hyvin ylläpitämään tilannetta, myös jäädytettyä konfliktia. Mutta kaikki lännen vastustaminen ei hybridiä ole ja yhteistyötä pitää edistää: EUkin syntyi sisäisenä rauhanprojektina ytimessään syvä taloudellinen yhteistyö tuhatvuotisten vihollisten välillä. Sekä Suomi että EU on monin tavoin yhteen kietoutunut Venäjän kanssa.

Lopuksi

Malin sanoo kirjassaan, että ”koen olleeni isänmaan asialla” ja minä koen samoin. Journalistisia lapiohommia on jaksettu tehdä epäilyistä, vastoinkäymisistä ja vastustuksesta huolimatta. Median ”kansallinen itsepuolustusprojekti” jäi paljolti yhden toimittajan urakaksi. Arvostan.

Kirja on aika raskas luettava monien yksityiskohtien ja toistojen takia, mutta toisaalta aineistoa riittää usealta alalta ja monesta paikasta.

Minulle hybridin tutkijana antoisa lukukokemus. Kiitos siitä.