Suomi ja atomipommi

”Kun arvioi ajan välähdyksestä paineaaltoon ja mittaa piiruina sienipilven maksimikorkeuden, voi laskea atomipommin koon”. Tämän opin vuonna 1989 suojelu-upseerikurssilla.

Saman ajan Reservin johtaja -kirja kuvaa viitekehystä: ”ydinaseiden käyttö sotatoimissa joukkojamme vastaan ei ole todennäköistä. Vieraiden valtioiden sodan mahdollisesti laajetessa ydinasesodaksi saattavat joukkomme kuitenkin joutua ydinaseiden vaikutusten piiriin (laskeumat)”. Nyt huomaan, ettei tekstissä luvata, etteikö pommi silti voisi räjähtää Suomenkin alueella.

Atomipommi oli lohikäärme puutarhavajassa myös meille sotilaille. Koska se on sitä edelleen, aloitan pohdinnan tällä tekstillä vähän kauempaa historiasta.

Käsittelen edelleen taktiikkaa. En siis pohdi esimerkiksi mannertenvälisiä tai kaupunkituhoiksi sukellusveneistä lauottavia kostajia, vaan sotajoukkoja vastaan suunniteltuja ydinaseita.

Tämä on joukkotuhoaseita käsittelevän blogisarjan ensimmäinen artikkeli.

Sienipilven suojissa

nimisessä artikkelissa kirjassa Tuleva sota 1 (ks. sivulta 252 alkaen) Petteri Jouko esitteli brittiläisiä näkemyksiä perinteisin asein alivoimaisen Naton ydinaseiden puolustuskäytöstä kylmän sodan jäätävinä vuosina. Minut artikkeli vakuutti karuudellaan.

Toinen maailmansota käytiin joukkoina kymmentuhatmiehisillä divisioonilla, jotka keskitettiin ratkaisukohtiin. Taktinen ydinase pakotti pienentämään joukot puoleen tai jopa kolmasosaan.

Lännen ydintulenkäytön mittakaavaa kuvaa vuoden 1958 Yhdysvaltalainen puolustusryhmitys. Tuhatmiehiset puolustuskeskukset ryhmitetään sellaisin välein, ettei yksi ydinase tuhoa niistä kuin yhden. Omina ydinaseina suunnataan Hirošiman pommia vastaavia (20 kilotonnia) iskuja keskusten eteen ja väleihin, syvemmälle vihollisen hyökkäyksen ryhmitysalueelle Itä-Saksaan viisinkertaisia (100 kt).

Neuvostoliiton tavoite oli edetä 100 kilometriä vuorokaudessa ja murtaa puolustus vähän suuremmin mutta epätarkemmin ydinasein. Tätä varten maalla oli jo 1960-luvun alussa käytössä yli 4000 taktista ydinohjusta.

Vuoden 1955 Naton sotapelin tiedot vuotivat julkisuuteen. Nato käytti siinä yli 300 ydinasetta hyökkäyksen pysäyttämiseen. Tuloksena arvioitiin kahden miljoonan saksalaisen siviilin kuolleen. Dilemmana aseet piti käyttää heti, koska syvemmälle etenevät hyökkäyskiilat aiheuttivat yhä enemmän siviilitappioita. Saksa siis olisi pahasti tuhoutunut pelkästään tavallisissa sotatoimissa, ilman kaupungintuhoajiksi kutsuttuja strategisia ydinaseita.

Tilanne oli pääpiirtein vastaava koko kylmän sodan ajan. Tiettävästi kaikki Naton isot sotapelit johtivat ennen pitkää taktisten ydinaseiden käyttöön.

Ruotsin ydinase

Jukka Rislakki julkaisi vuonna 2010 kirjan Paha sektori – Atomipommi, kylmä sota ja Suomi. Hän käytti päälähteinään Yhdysvaltojen avautuneita arkistoja. Tiedot olivat minulle paljolti uusia, vaikka olin tuolloin sotilastutkimuslaitoksen johtajana.

Ruotsi aloitti ydinasetutkimuksen heti sodan jälkeen ja oli 1960-loppuun asti niin sanottu kynnysmaa, jolla oli sekä kyky että halu valmistaa oma ydinase. Ruotsalaisilla oli omat uraanivarat, rikastusosaaminen ja reaktorit. Arvioitu tuotantokyky oli viidestä kymmeneen asetta vuodessa. Tavoite oli noin sata.

Ruotsilla oli myös oma lentokone, Saab Viggen eli Salama, joka kykeni kantamaan pommin. Tarkoitus oli tuhota Neuvostoliiton maihinnousualukset jo satamiinsa kuten Liepaja ja Klaipeda. Ydinvastaiskun varalta valmistauduttiin evakuoimaan lähes kolmannes väestöstä eli yli kaksi miljoonaa kaupunkilaista.

Yhdysvallat kuitenkin takasi Ruotsin turvallisuuden ilman Nato-jäsenyyttäkin. Ensimmäinen sopimus solmittiin jo vuonna 1952 ja vuonna 1968 Ruotsi ilmoitti lopettavansa ydinaseohjelmansa. Osatekijä maan asemaan varmasti oli se, että USAn sukellusveneet olisivat ampuneet ydinohjuksiaan Pohjanmereltä Ruotsin eteläosan yli ja käyttäneet sodassa Ruotsin lentokenttiä.

Suomi ja ydinaseuhka

Vaikka 1960-luvulla Suomi oli taloudessa riippuvainen Neuvostoliitosta, länsi tuki meitä monin keinoin, ja me hyödyimme paljon tästä vaikuttamiskilpailusta. Se, mitä nyt kutsumme hybridiksi, ahdisti, mutta myös kannatti taloudellisesti. Nyanssina USA tuki pääosin sosiaalidemokraatteja padotakseen kommunismia.

Ydinsulkusopimuksen Suomi allekirjoitti vuonna 1970, joka tarkoitti pysymistä ydinaseettomana.

Me uskoimme olevamme kylmän sodan sivunäyttämö, aiheesta. Strategisia ydinasemaaleja Suomessa tuskin oli, tosin Viron Sillamäen salainen rikastamokaupunki ja Leningradin keskeinen sotateollisuuskompleksi olivat lähellä. Kuolan ydinsukellusvenetukikohta oli kauempana väestön pääosasta katsoen.

Neuvostoliitolla oli epäilemättä omia ydinasemaalejaan Suomenkin alueella, mutta sen tavanomaisetkin joukot olisivat kyllä riittäneet Naton hyökkäysten torjumiseen varsinkin, kun Suomi oli siihen YYA-sopimuksen nojalla pakotettu.

Naton kannalta Suomi oli ensin ydinaseita kantavien lentokoneiden ja sitten risteilyohjusten reitillä. Suomi oli lännelle puskuri, joka antoi Norjalle ja Ruotsille aikaa mobilisoida ennen kuin hyökkäys ehtisi niiden alueelle ja taistelua tuli käydä, kunnes apujoukot ehtisivät paikalle. Takuita Suomelle ei annettu.

Suomi taistelukenttänä

”Suomalaisen sotilaan arvioitiin kestävän ydinhyökkäyksen ilman paniikkia ja pelkoa” ja toimintaa ydinhyökkäyksessä harjoiteltiin rutiininomaisesti vielä 1960-luvulla. Tätä alkoi epäillä ja kyseenalaistaakin muiden muassa majuri Aimo Pajunen. Välähti, aloitin muutaman itsekin pitämäni harjoituksen ja suojautuminen lähilaskeumalta on edelleen harjoiteltava asia.

Samoihin aikoihin alkoi vahvistua ajatus ydinsodan väistämättömästä eskalaatiosta. Ryhdyimme panostamaan väestönsuojeluun Ruotsin tavoin.

Sekä Ruotsi että Norja valmistautuivat aloittamaan omat sotatoimensa jo Suomen alueella pohjoisessa. Yhdysvallat olisi tukenut tätä varsinkin ilmasta.

Yhdysvaltojen kylmän sodan pommitusensyklopediassa oli kymmeniä suomalaisia maaleja: satamia, lentokenttiä, polttoainevarastoja, varuskuntia, tehtaita, siltoja, risteysasemia. Vuoden 1964 dokumentissa oli 23 ehkäisevän iskun maalia 18 paikkakunnalla. Suomen päällä tapahtuvasta ohjustorjunnasta olisi lisäksi syntynyt vähintään laaja-alaisia elektromagneettisia pulsseja.

Päätelmiä

Kumpikaan puoli ei luottanut meihin. Yhdysvalloille me olimme viisiportaisella asteikolla nelonen eli valtio, jonka ”asemaa ei ole määritelty” vitosen ollessa ”vihamielinen” ja ykkösen ”liittolainen”. Toisaalta tiedämme, että sotasuunnitelmamme oli pääosin tehty estämään Neuvostoliiton hyökkäys ja olimme valmiita jopa sissisotaan, jonka asekätkentä viimeistään osoitti.

Meiltä ei kysytty, millaista sotaa täällä käytäisiin. Ydinaseita olisi epäilemättä käytetty. Saksojen kaltaista taktisten aseiden ydinhelvettiä Suomessa ei olisi kuitenkaan nähty.

——

Jatkan seuraavassa artikkelissa täsmän eli tarkkuuden merkittävän parantumisen vaikutuksilla. Käsittelen sarjassa myös joukkotuhoaseisiin liittyvää tutkimusta Suomessa. Sarjan lopuksi pohdin nykytilaa.