Valmistetaan sotilas – ammattiaika

Kirjoitus on jatkoa varusmiesajan kuvaukselleni, jatkan siis kohdasta (4). Kuten aiemmassakin katson asiaa yhtä aikaa sekä itse oppia saavana kuin opettajana. Aiempaan pääset tästä.

Pohjat on tehty nelikymppisenä viitisentoista vuotta sitten. Koska haluan olla rehellinen tuolloiselle itselleni, laitan nykykommenttini kursiivilla. Alkuperäisen tekstini kirjoitusaikana olin töissä pääesikunnassa tekemässä tietokoneella sodankäynnin vallankumousta. Olin myös hyvin väsynyt ja tuskastunut muutosvastarinnasta. Ehkäpä siksi uskalsin olla varsin rehellinen. Teksti alkaa tästä.

————-

Kun täyttää 40, lihoo, kunto laskee, väsyy paljosta työstä, omistaa pääosan asuin­ne­liöis­tään ja auto on samalta vuosikymmeneltä kuin aamun lehti, huomaa salaa muuttuneensa keski-ikäi­sek­si ja keskiluokkaiseksi. Yksi reaktio on kirjoittaa itseään ehjäksi menneestä, valmiiksi tulevalle. Mäen harja. Jos et jaksa lukea tilitystä, lopeta tähän.

Nyt olen pian 55, ura finaalissa, reservissä Maanpuolustuskorkeakoulussa dosenttina mutta edelleen kehityshankkeissa mukana.

Olen useamman kerran menettänyt osan uskostani puolustusvoimiin. Onneksi sodassa riittää kun on toista parempi, ei tarvitse olla edes hyvä. Mutta jaksoin yrittää paremmaksi vielä keski-iässäkin. Arvet käsissä, ruutia naamassa, sotimiseen perehtyneenä, mitä muutakaan sitä olisi tehnyt? Enkä muuttunut työssäkävijäksi, palkannauttijaksi, menettänyt intohimoa työni sisältöön.

Minä aion edelleen voittaa seuraavan sodan. Sitten kun se tulee.

(4)    Kadettiupseeriksi

Kaksi vuotta siviiliopintoja riitti vakuuttamaan minut, että kadettikoulua piti kokeilla. Olin pyrkinyt ja päässyt kadettikouluun jo varusmiesaikana, mutta suoraa jatkoa en aidosti edes harkinnut. Pidin sotimista am­mat­ti­na Suomessa kevyenä, ammattiarmeijaan olisin varmaan mennyt suoraan varusmiespalveluksesta. Sotahullu.

Kadettikoulutus alkoi kovalla henkisellä prässillä, sanoisin simputuksella, ellei se olisi koh­dis­tu­nut jokaiseen eikä siten kehenkään henkilökohtaisesti. Reilusta sadasta kahdestakymmenestä simpusta vaihtui vara­paik­koi­hin parikymmentä, loppujen motivaatio kesti. Kukaan ei murtunut. Varusmieskoulutuksesta poiketen al­ku oli siviiliopintoja kuten kasvatustiedettä ja poliittista historiaa limitettynä kertauksella so­tilas­taitoja.

Nykyisin kolmivuotisesta kadettikoulusta valmistutaan viiden vuoden kouluttajauralle joukkoihin, Bolognan systeemin mukaisesti kandidaatiksi mutta edelleen varsin hyvin ammatillisin valmiuksin. Kadettikoulu muistuttaa siviilialoista ehkä eniten lääkäreitä tai näyttelijöitä, käytännön akateemisia ammatteja nekin.

Opettajana koulutin kadetteja sotilasaineissa sanan varsinaisessa merkityksessä. Koska sotaoppi muistuttaa sekoitusta teatteria, urheilua ja käsityötä, moni metodi kestää nykyaikaisenkin käytännössä oppimisen käsityksen. Pioneeriopettajana avasin räjähdyspainekaavoja, selitin jääkauden jälkiä maaperässä, opetin panostamista ja miinanraivausta, kuvasin taktiikan tukemista pioneeritöillä ja koulutin linnoittamisprojektin johtamista sekä paperilla että käytännössä lentokentän laidalla. Oma ammattitaitoni laajeni ja syveni, koin vastuuni opeistani, jotka monistuivat satakerroin varusmiehiin.

Kadettikoulussa jokainen läpäisi tentit, lopulta. Jokainen opiskeli samassa tahdissa, ainakin pääosin. Osa asioista opeteltiin vaistonvaraisiksi. Aselajikoulussa opetettiin ammatin perustaidot hyvin käytännönläheisesti, pioneereina meitä oli seitsemän kadettia ja kaksi opettajaa. Loppua kohden kouluttajat alkoivat suhtautua meihin oppilaisiin työtovereina. Itseäni koulun lopussa kolmen vuoden jälkeen vähän harmitti, että järjestelmä veti kaikki läpi.

Nykyisin osa karsiutuu, vaikka rahaa on jo kiinnitetty opintoihin aika paljon, kadettikoulu on kalleimpia yliopistoja. Tilastojen mukaan eläinlääkäri maksaa koulutusmenoina lähes 180 000 euroa, ihmislääkäri vähän vähemmän ja yliopistokoulutetut taiteilijat noin saman verran, kun keskiarvo on 46 000 € luokkaa. Kadettien päivärahat ja seuraavien kurssien palkat ovat pieni kustannus, mutta sotatyölaisen koulutuksessa esimerkiksi ammutaan, lennetään ja ajetaan tankeilla, joka maksaa. Kadettikunnan lehti Kylkirauta perustelee hintaa esimerkillisesti.

Jokunen asia oli muuttunut jo päästyäni opettajaksi, moni paremmaksi. Perusasiat ovat pysyneet. Tärkein oppi on, että kadettiupseeriin voi luottaa asiassa kuin asiassa, oli tuttu tai ei, jotenkin juttu hoituu. Ja kun päätös on tehty, jokainen tekee kaikkensa sen eteen, oli samaa mieltä tai ei. Yhteinen tahto. Tämä oli siis 40-vuotiaan itseni arvio, mutta allekirjoitan sen edelleen pois lukien se, että kurssini viimeisetkin tekivät kelpo sotilasurat, rima ei ollut liian alhaalla.  Vähän mietityttää se, että ammattisotilaan perustaito – olla kriittinen, kun asiaa vasta valmistellaan, mutta päätöksen jälkeen keskittyä täysillä toteuttamiseen – olisi heikentynyt. Tuolle kritiikille on sodan ajan johtamisprosessissa ihan oma paikkansa, mutta rauhan ajan ratkaisuissa se välillä unohtuu esimiehiltä, ja vastaavasti alaisilta oikea hetki tähän.

(5)    Kapteeniksi

Olin kolme vuotta Panssariprikaatissa kouluttajana, kunnes palasin vuodeksi seuraavaan sotakouluun. Kapteenikurssini valmisti minut sodan ajan pataljoonan komentajaksi tai prikaatin pioneeripäälliköksi, siis 500 miehen johtajaksi tai 5000 miehen oman alan pääsuunnittelijaksi.

Nykyisin kapteenikurssia vastaa kaksivuotinen maisterikurssi. Välissä kurssi yhdistettiin kadettikoulun kanssa nelivuotiseksi tutkinnoksi muiden yliopistojen tapaan, kunnes palattiin vanhaan, joka nyt olikin bolognan mukaista uusinta oppia. Oli huono idea opettaa upseeritaidot kerralla, nyt järjestelmä pakottaa jatkuvaan oppimiseen ja opettaa vaativamman vasta kun töissä on vähän ymmärtänyt lisää, mistä on kyse.

Aselajin huippukurssilla opettajat olivat parhaita. Koko kapteenikurssi oli lähes pelkkää sotaoppia ja helppo motivoida itselleni, joka suhteessa, juuri tätä varten olin ammattiin tullutkin. Opiskelu pienessä, tiiviissä, yhteen hitsautuneessa ryhmässä vielä kruunasi ajan. Nykyiselläkin maisterikurssilla pääpaino on sodan ajan osaamisessa, toisaalta opetellaan myös komppanian parinkymmenen kapiaisen työyhteisön johtamista kuten ennenkin.

Pääosa opiskelutovereistani meni kurssilta varusmieskomppanioiden päälliköiksi, sadan­pää­mie­hiksi päättämään lomista ja rangaistuksista, leireistä ja ammunnoista. Tuotantopäälliköiksi joukko­tuotannon inhimilliseen päähän. Varusmiehille kadettiupseerin kuvaksi.

Kapteenikurssin jälkeen pääsin kadettien opettajaksi. Kauhukseni huomasin, etten sisällöllisesti osannutkaan kaikkea tarvittavaa. Eikä kauhu johtunut lisäopiskelun tarpeesta, siitä pidin, vaan siitä, että pioneerijärjestelmässä oli monissa kohdin osaamisaukkoja. Vaikeita asioita kierrettiin.

Menetin uskoani puolustusvoimiin. Sitä lujemmin mitä, enemmin havaintojani vähäteltiin. Tästä jälkikäteen tarkasteltuna alkoi myös urani tutkijana, mutta se on tarinan kolmas osa.

En poistanut tätä kohtaa, koska tunne toistui uran varrella. Armeija on pohjimmiltaan erittäin suorituskeskeinen ja usein riittää, että tietää vastaukset kysymyksiin ”mitä” ja ”miten”. On kuitenkin hyvä muistaa, että uran alussa tehtävänä on ensi sijassa kouluttaa sotavoimaa nykyisin 280 000 mutta aikoinaan jopa 640 000 sotilaan armeijaan, samanlaisiksi. Jos kapteeni ahdistuu puutteista, se on vieläkin vakava paikka kapteenille itselleen. Tosin oma urani ei tästä kärsinyt, päädyin systeemin kehittäjäksi koko loppu-uralleni.

(6)    Yleisesikuntaupseeriksi

Preussin sotakorkeakoulun oven päällä oli laattaan kaiverrettuna ”tästä ovesta tullut tietää, mitä käskyjä ei tarvitse totella”. Yleisesikuntaupseerikoulutuksen jälkeen sotilaan on lupa ajatella, myös kriittisesti.

Minulle oli tärkeää päästä viimeiselle vanhalle kolmivuotiselle kurssille, siis perinteiseen sotakorkeakouluun. Viikon pääsykokeet, joihin lukeminen sisälsi tekniikan osalta myös neljä ohjattua viikkoa seitsemän oppituntia päivässä valmistelukurssia valo-opista, epäorgaanisesta kemiasta ja matematiikan approbaturista, toista sataa osin ulkoa opeteltavaa ohjesääntöä, kuukauden päätoimisen lukuloman ja lukuisia harjoittelupäätöksiä, suunnitelmia ja muistioita. Moista tietopulssia en ole kokenut sen koommin, ja sen nautin jo ennen opintojani.

Ensimmäinen opintovuosi pienessä ryhmässä luonnontieteitä, matematiikkaa, lujuusoppia, erilaisia tekniikoita, tahti edelleen seitsemän tuntia päivässä oppitunteja ja laskuharjoitukset päälle sekä tentti viikossa oli prässi, joka terästi aivoni. Opettelin kaiken ymmärryksen tasolle, en ulkoa. Käytettäväksi.

Teknikkoupseerien koulutuksesta luovuttiin toviksi, mutta sitten kurssikaveri laitettiin käynnistämään erillinen vuoden kurssi, joka vastaa tätä ensimmäistä vuotta. Teoriatietämyksen, siis matematiikan, fysiikan ja kemian, määrää vähennettiin rajusti ja tilalle otettiin muun muassa sotamateriaalien hankintaoppia. Teknikkoupseerin tehtävänä on siis kuvata sota sellaiseksi, että insinööriupseeri saa siitä kiinni ja yhdessä kyetään sekä tekemään hankintavaatimukset että sitten selittämään ”esitysteknisille upseereille” (pilkkanimi ei-teknisille) miten tekniikkaa tulee käyttää.

Toinen vuosi tyrmäsi, alku oli pelkkää ulkoa opettelua. Se vaivasi, että jo edellisen kurssin jälkeen löytämäni valheet väitettiin taas tosiksi, sekä kritiikittömyys ja osan kurssitovereideni ha­lu oppia muotoja seurattavaksi eikä ajatuksia pohdittavaksi. Huijasin, ensimmäistä kertaa missään opin­noissani, opettelin vain muodot ja unohdin ne heti. Syntyi motivaatiokuoppa.

Kolmantena vuotena taktiikka herätti minut, sota. Aloin luovissa tenteissä vastata kuten intuitiolla tunsin, en kuten oli opetettu, ja pärjäsin. Uskalsin ajatella. Aloin taas uskoa ajatteluun.

Opettajana en ole vastaavassa aina onnistunut, siis ajatusten herättämisessä. Joskus olen ampunut alas lasiseiniä, en montaa, koska usea lasiseinä on opettajakollegojeni pystyttämiä eikä pelkkä kaatelu oli kehittävää. Kriittiseen ajatteluun pystyy vain harva, koska ensin pitää osata kaikki opetettu, sitten kiistää se perustellusti ja esittää parempi tapa ratkaista asia. Moni luulee olevansa kriittinen kun on eri mieltä, ei tiedä, ei jaksa selvittää, oikoo. Luova taktiikka onnistuu hyvin harvalta, korkeintaan yhdeltä kymmenestä upseerista. Kelpoja sotatyönjohtajia tulee useammista.

Tämän allekirjoitan edelleen. Mutta vaikka viisitoista vuotta sitten muutoksen tekijänä tuskaistuin tällaiseen, opin sitten myös arvostamaan tekijää, jota muutosvastarinnaksikin kutsutaan: se panee muutokset ja muuttajat happotestiin, pitää jalkoja maassa ja estää, ettei syvässä rauhan tilassa pilata toimivaa kuten Ruotsissa pääsi paljolti käymään. Sitä paitsi armeija on tehokkaampi itsensä kehittäjä myös rationalisoinneissa kuin muu hallinto, joka johtuu paljolti toimeenpanokyvystä. Ei armeija ole työpaikka, jossa jokaisen pitää ajatella strategisesti. Liekö sellaista työpaikkaa olemassakaan?

Mika Aalto tutki väitöskirjassaan ammattiupseereita ja antoi omalle havainnolleni perustan. Väitöskirjaa ja sen aiheuttamaa keskustelua on ansiokkaasti käsitelty kriittisessä ja kriittisesti Suomen sotilaassa. En kuitenkaan ole ymmärtänyt koko asiasta noussutta hälyä, koska kaltaisiani upseereita tarvitaan aika vähän: tärkeintä on kyetä sotatyön johtamiseen, toimeenpanemiseen, myös tulevaisuudessa. Se, paljonko, on toinen kysymys. En siis vastusta Aallon tutkimuksen tuloksia, mutta olen eri mieltä sen johtopäätöksistä, kuten olivat useat oppineet kolleganikin. Laajensimme keskustelua vuonna 2015 tohtoriupseerien julkaisussa Akateemisuus ja upseerius päätymättä konsensukseen. Itse kirjoitin siitä, mitä taktiikka, upseerin syvin taito, tutkijaltaan edellyttää, ja palaan tähän jossakin vaiheessa paljon syvemmin.

Jatkan sarjaa sotimisen tutkimisella, siihen pääsee tästä.