Valmistetaan sotilas – varusmiesaika
Tämä on ensimmäinen Pimeyden professorin blogitekstini, samalla kolmen tekstin sarjan ensimmäinen siitä, miten minun kokemusteni mukaan ammattisotilaaksi kehitytään Suomessa. Lopussa on linkki seuraavaan tämän sarjan tekstiin.
Kirjoitus on reflektio Matti Mäkelän armeijakokemukselle kirjassa ”Elämän juoni”, jota suosittelen luettavaksi. Ei vastine, koska peruskokemukseni varusmiesajasta on jotakuinkin sama. Mutta lisään omaani 20 vuotta perspektiiviä valmistettavana olemisesta ja tekijän näkökulman valmistajan työstä. Olen ollut armeijan priimus melkein joka vaiheessa, parasta on sanoa se heti alkuun, koska suomalainen ei itseään normaalisti kehu, ja väitän kirjoittavani muunkin rehellisesti.
Oman inttini kävin Oulun Hiukkavaarassa vuosina 1982-83 ja varusmiehiä koulutin Hattulan Panssariprikaatissa vuosina 1988-91. Olin neljäkymmentä kun kirjoitin pääosan tekstiä vuonna 2004, kursiivilla olen viittätoista vuotta myöhemmin päivittänyt ja kommentoinut tekstiä.
(1) Alokkaaksi
Aloitin armeijani 18-vuotiaana jääkärinä satojen kilometrien päässä kotikaupungistani. Sotiminen oli kiinnostanut minua nuoresta saakka, en edes miettinyt muuta vaihtoehtoa kuin intin käymisen. Olin lukion päättänyt, viiden kesän maatöissä vähän karaistunut keskikuntoinen kaupunkilainen.
Alokaskausi sosiaalistaa armeijaan: ihminen pura ja kokoa. Hiukset lyhyinä, samoissa vaatteissa, samat maneerit hampaiden pesusta syömiseen tasaavat joukon nopeasti. Mitään vaikeaa ei opeteta, kilpaillaan perusosaamisilla ammunnassa, marssikestossa, tuliasemaan menossa, sulkeiskäännöksissä, vartioilmoituksessa. Mäkelä koki itsensä keskinkertaisena, samoin minä.
Peruskoulutuskausi on massatuotantovaihetta, jota arvioidaan keski- ja jäännösarvoina. Jokaisen älykkyys ja psyyke mitataan sotilaspsykologien keinoin, cooper juostaan ja lihaskunto mitataan, ampumatulokset ja taistelijan kokeet taulukoidaan. Jotakuinkin sotilasjohtajaksi kelpaavat, lähes joka neljäs, passitetaan aliupseerikouluun, valitaan kuskit ja lähetit ja loput jäävät aselajin miehistöön. Yhteiskunnasta poiketen jokaiselle on tehtävä, tarkoitus, osana sotakonetta.
Alokasaikanani yksi palvelustoverini viilsi ranteensa auki sotkussa. Joukkueestani lähetettiin yksi kasvamaan, ihan tavallinen kundi. Kouluttajana vein yhden alokkaistani henkilökohtaisesti mielisairaalaan, hän uskoi tupakavereidensa jatkuvasti piilottavan tavaroitaan, ei aiempia oireita, ihan tavallinen nuori. Muistan yhä hänen irrationaalisuutensa. En pelolla. Harva keskeytti.
Tämä on muuttunut aika vähän, vaikkakin alkua on keskeytysten kasvettua kevennetty, nykynuoriso kai ahdistuu liiasta vaatimisesta, joten siihen siis totutellaan vähän loivemmin. Saattaa kuitenkin olla, että välimatka siviiliyhteiskunnan tapoihin on sama kuin itselläni vuonna 1982 Oulun Hiukkavaarassa. Seulaa on kuitenkin muutettu paljon. Lääkäri karsii enemmän kuin joka viidennen ja yhteiskunta sallii sen, ettei intin tarvitse enää antaa kaikille miehille tarkoitusta osana sotakonetta. Toisaalta naisia ovat nyt mukana ja keskimäärin he pärjäävät miehiä paremmin, johon syynä lienee vapaaehtoisuus: saamme naisista sotilaiksi vahvasti motivoituneet.
Jälkikäteen olen miettinyt tupakavereitani, satunnaista otosta keskipohjanmaalta. Lämmöllä. Kouluttajana ihastuin samaan kuin muistin omasta tuvastani, miten satunnainen joukko hitsautuu yhteen armeijan rattaissa. Hyvän lyseon kasvattamana järkytyin aikanaan itse, mutta positiivisesti, persoonien kirjoon ja väriin. Joka viides mies ei tosin pääse inttiin, eri syistä. Lähtötilanne on kaikille sama, lopputulos ei. Mutta osin intti jakaa toisin kuin koulu.
Intti on edelleen koululaitosta oikeudenmukaisempi, niin väitän. Asiat ovat yksinkertaisia, koulussa opitusta ei ole kovin paljoa etua joitakin erikoisaloja lukuun ottamatta eikä kotitausta korostu. Toisaalta intti on raadollisempi, jos et jaksa ja kestä, tai jos älykkyystestitulos ei riitä, et etene. Moni selittää, itselleen ja muille, armeijassa pärjäämättömyyttään enkä ala tätä kiistämään, mutta väitän että rima on monelle eri kohdassa kuin luuli. Itse edelleen muistelen lämmöllä suomalaisten persoonien moninaisuutta, se teki hyvää eliittikoulussa kasvaneelle.
Minulle aliupseerikouluun meno oli itsestään selvä. Moni näytteli, ettei sinne halunnut, itse kouluttajana en laittanut ketään jatkoon vasten tahtoaan, ja moni rannalle jäänyt pettyi. Jos kouluttajana olisin P-koetulokset, ylioppilastausta ja normaalipaino kriteereinä lyönyt vetoa kakkosviikolla omasta pääsystäni johtamisen ensimmäisen portaalle, kerroin 1:100 olisi ehkä saanut jonkun muun ammattilaisen vähän kiinnostumaan. Itse alokkaana toki jännitin tuloksia.
Tutkimusten mukaan karsinta johtotehtäviin korreloi paitsi P-arvon älykkyysosan myös myöhemmin yhteiskunnassa pärjäämisen kanssa. Intti valitsee itselleen sopivimmat, häikäilemättä ja systemaattisesti. Toisaalta ei armeijassa pärjäämisellä ja elämässä pärjäämisellä ole samat kriteerit kuin tietyin osin. En edelleenkään itse jaottele ihmisiä sen mukaan, mikä reservin sotilasarvo heillä on. Sain olla vain yhdellä vanhojen joukkueella kouluttajana, siinä oli koviakin panssaripioneereja. Osan kanssa oli vaikeuksia ja usein nämä samat henkilöt aiheuttavat haasteita myös yhteiskunnalle.
(2) Aliupseeriksi
Aliupseerikoulun kuri ja järjestys ylitti systemaattisuudellaan jopa kadettina myöhemmin kokemani. Miehistötaidot hierottiin pääosaa miehistöä paremmiksi, tuloksena perusta esimerkkinä olemiselle. Päälle opetettiin työhön osallistuvan sotatyönjohtajan pätevyys, teoriaa sen verran että upseerien käskyt ymmärtää. Lähdin rukkiin puolivälistä, aliupseeriudesta en siis omakohtaisesti tiedä, armeijan selkärankana olemisesta. Sairastuin viimeisellä kuntsarilomallani ja myöhästyin Haminan bussista. Kauhuissani lähdin sairaalasta puolikuntoisena kun pelkäsin jääväni pois, oli onni etten pilannut terveyttäni.
Kouluttajana riviaukin vetäminen oli huippuaikaa myös omalle ammattitaidolle: käden taitoja sillanrakennuksesta räjäyttämiseen, työkoneiden johtamisesta taisteluammuntoihin. Kun opetat toisia, pitää itsesi osata sama. Osan opettelimme yhdessä. Olin ylpeä kurssistani, syystä. Kokelasoppiin lähtivät upseereiksi sopivimmat, santsareiksi kovimmat esimerkit. Yksikään oppilaani ei pettänyt häneen kohdistettuja odotuksia.
Aliupseerikurssia koulutettiin kuin lätkäseuraa. Jokaista opetettiin tiettyyn rooliin, mutta samaan peliin, kilpailuhenki oli kova ja testejä oli paljon. Työtä tehtiin väsymykseen saakka ja siitä oltiin ylpeitä. Kovapanosammuntojen bravuurista, kovan putkiraivaimen räjäyttämisestä, kilpailtiin. Itse jäin kouluttajana aina lähimmäs raivaimen räjäytystä ja juoksin ensimmäisenä läpi, muka tarkistamaan: tunnetta hiutaleina satavan alumiinin vienossa kilinässä ja kuuman trotyylisavun tuoksussa on vaikea sanoin kuvata. Ampumaleireillä oman ikäluokan rivimiehet tosin näyttivät oppilailleni muutaman kerran vanhankin osaavan yhtä ja toista, reilusti kilpaillen.
Sanat ”sotatyönjohtaja” ja ”armeijan selkäranka” kuvaavat minusta edelleen sitä, mitä ryhmän johtajalta vaaditaan: työhön osallistuvaa työnjohtamista, omalla esimerkillä johtamista.
Tunnistin kurssin kärjen jo ennen kokeita, mutta santsarit löytyivät vasta ajan kanssa, esimerkkien esimerkit, kaikessa kovat ja ehdottoman luotettavat, sisäisestä motivaatiosta toimivat. En koskaan miettinyt, oppilaana tai kouluttajana, miltä tuntui olla kurssin viimeisenä, koska minulle jokainen oli kovan koulun kasvatti, ansainnut natsansa, jotka kirkastettiin työssä, ei kokeilla.
Santsari on aliupseeri, joka jää seuraavalle aliupseerikurssille kouluttajaksi, esimerkiksi. Itse pudotin oppilaan mieluummin kurssilta kuin laskin rimaa, siksi jokainen oli varmasti natsansa ja asemansa ansainnut. Kärjen tunnisti siitä, että reserviupseerikouluun tarvitaan älyllistä oppimiskykyä enemmän kuin ”kropan peliin laittoa”, ja tämän näki jo perehtymällä taustaan ja P-kauden tuloksiin aika hyvin. Ruotsissa itse asiassa noihin aikoihin upseeriksi koulutettavat valittiin kokeilla ennakkoon, samoin Neuvostoliitossa. Upseeri oli siellä eri rotua, meillä edelleen on aloitettava alusta yhdessä muiden kanssa. Pidetään jatkossakin tästä kiinni!
(3) Reservin upseeriksi
Reserviupseerikoulussa kova meno jatkui, mutta sivistyneemmin. Lisänä tuli melkoinen joukko teoriaoppia, jota tarvitaan ensimmäisen käsitteellisemmän sotilasajattelun kynnyksellä. Ryhmässä kaiken johdettavan näkee, mutta joukkueessa esimerkiksi tulta tilataan systeemiltä. Pitää osata toimia erilaisten osaajien kokonaisuuksien kanssa, viestimiesten, pioneerien, tulenjohtajien, panssarintorjujien. Reserviupseerit ovat kuin sinfoniaorkesterin äänenjohtajia, jotka osaavat synkronoitua osaksi kokonaisuutta tuoden muut mukanaan.
Jännitin junailuja. Mutta kun toiminnan aika tuli, yleensä yllättäen, se vei mukanaan ja mieleni pysyi kirkkaana. Muistan syöksyt loppuammunnassa kun naapurikomppanian pelätty varapäällikkö ei huutanutkaan vaan kehui kahden kesken, silmästä silmään. Edellisenä yönä olin käskenyt näytellä epävarman opistoupseerin käskemän viimeisen ryhmittymisharjoituksen, koska se oli turha ja lepoa tarvittiin. Tästä olen edelleen ylpeä, kiinni jäänti olisi maksanut jatkourani. Pieni määrä tuntemattoman Koskelaa on hyväksi, mutta sille ei sotakonetta rakenneta.
Makua vaikeasta johtamisesta sain viimeisenä kahtena viikkona ollessani kurssin vanhimpana. Kokeiden loputtua ja kotiinpaluun häämöttäessä monen sisäinen ote lipesi, komppanian sisäkuri samoin. Johtaminen ei ollutkaan helppoa, kun vertaisiin alaisiin ei voinut täysin luottaa.
Kokelasaika oli mukava omia ikätovereita johtamassa. Kokelaina saimme vapauksia, pelkkä omaan tahtiin kävely ruokailuun pullisti mielen joka kerta. Saimme myös merkittävästi vastuuta, koska kesällä ammattikouluttajista oli pulaa. Sain kerran tehtäväkseni pitää iltapäivän aiheesta ”kohdetiedustelu”, ilman sen kummempia ohjeita, pikatilanteena, suoraan päälliköltä. Kukaan ei tullut edes valvomaan ja miehet tekivät mielellään keksimäni harjoitteet. Minuun luotettiin.
Jälkikäteen ajateltuna tämä saattoi olla temppu, jolla testattiin oma-aloitteisuutta ja toisaalta tehtävän täyttämistä: reserviarmeijassahan joukkuetasalla ei ole yleensä yhtään kapiaista, tahdon runkona ovat reservin upseerit, Koskelat ja ennen muuta Kariluodot.
Armeijan päättyessä en kokenut sen kummemmin suurta riemua kuin haikeuttakaan, aikansa kutakin. Minua odotti tuplaopiskelupaikka teekkarina ja yliopiston systeemisuunnittelussa. Paluujunassa tuttu alikersantti kertoi minulle alkoholin rohkaisemana menevänsä suoraan nimismiehen pakeille moitteeton passi kourassa: hänelle oli luvattu unohtaa vanhat jos intti menee kunnialla läpi, nuorisovankila oli vaihtoehto. Miksiköhän hän minulle kertoi? Minulle onneksi, kertoi.
Reservin upseerien tappioprosentit ovat sodassa kovat. Vain nuorimmat kadettiupseerit kaatuvat useammin. Tykit janoavat nuorta nopeaa älyä ja esimerkillistä urheutta.
Näin on edelleen, kyse ei ole vain sotaelokuvista, joissa kuitenkin keskitytään yleensä enemmän jermuiluun ja tehdään upseereista karikatyyreja. Ehkäpä yksilön näkökulmaa ei voi soveltaa johtajaan, ainoastaan johdettaviin? Vai tarvitaanko länsielokuvassa aina vastakkainasettelua, sankarialaisen taistelua hölmöä johtajaansa vastaan?
———————————-
Teksti jatkuu ammattiopintojen osalta tästä.