Autovivisektiosta kieltäytyminen

 

Luin Juha Seppälän romaanin Sankariaika (2018). Aamulehden Ville Hänninen laskee uutuuden Seppälän myöhäistuotannon parhaiden teosten joukkoon. Juuri noin epämääräisesti osaan itsekin rankata. Kirjoitin kaksi vuotta sitten, että Seppälän romaanien keskinäisen paremmuuden pohtiminen tuntuu triviaalilta. Aina on houkutus yliarvostaa uutta sekä klassikoiksi paalutettuja kiinnekohtia, kun tuotanto on valtava.

 

Sankariaika tuntuu aikalaisanalyysina järisyttävältä ja rakenteellisesti kekseliäältä. En jatka tässä yhteydessä. Myös sen ilmaiseminen, mitä erityistä kohtaa sielustani Juha Seppälä vuosi vuoden jälkeen koskettaa, tuntuu vastenmieliseltä. Seppälä on itsekin kirjoittanut tästä. Vuonna 2010 ilmestyneestä kokoomateoksesta Mitä Houellebecq tarkoittaa? löytyy hänen hapuileva esseensä ”Houellebecq karkaa”. Tekstin perusajatuksena on, että Seppälä ei oikeastaan haluaisi pohtia Houellebecqin merkitystä:

 

Houellebecq, totta kai, reagoin, kun minua kysyttiin mukaan. Mutta vaikea on sanoa mitään. Miksi rakastat häntä jota rakastat? Tärkeiden kirjojen merkitykset ovat määrittelemättömiä ja karkaavaisia, ne tulevat iholle ja sen alle varkain, kaikkea käsitteellisyyttä ja käsitteellisiä pyörityksiä karttaen. Jos tietäisin, miksi Houellebecqin kirjat vetävät minua puoleensa, tuskin lukisin niitä. Rehellisin vastaus kuuluu: en tiedä. (s. 63)

 

Seppälä on toistuvasti – viimeksi Sankariajassa – ilmaissut ettei halua tarkastella kirjoittamisensa taustoja. Hän ei halua kertoa kirjamessulavalla, mitä kirja merkitsee tai miten se on syntynyt. Kirja itsessään on merkitys.

 

Kirjailija: Kun sinua haastatellaan, ajattele hetki Juha Seppälää. Aisti, kuinka lyijynraskas itseinho alkaa pulputa. Jos niin ei tapahdu, olet (/olen) hukassa. ”Tää kirjahan käsittelee sitä, kuinka…”

 

Seppälä korostaa, että Houellebecq-sekundäärikirjallisuuteen tutustuminen ei kannata. (Toki hän samalla luo Houellebecq-kirjallisuutta…) Henkilökohtaisesti tärkeän kirjailijan analyyttinen lähestyminen on ”yhtä vastenmielistä kuin olisi autovivisektio”. Jos joku miettii, mitä Seppälänkin toistama klisee ”ihon alle” menemisestä tarkoittaa, niin suunnilleen tätä. Houellebecq on kyhmy Seppälässä.

 

Ristiriita vaikuttaa hirmuiselta. Vain asioista, joita rakastaa, voi kirjoittaa hyvin, sanoi jo Auden. Samoista jutuista on herkullisinta vaieta. Varhaisimpina faniaikoinani eli noin kymmenvuotiaana halusin nimenomaan salata kiinnostuksenkohteeni luokkakavereiltani. He olisivat varastaneet Lennonin. Nykyään huomaan valitettavan usein toimivani päinvastaisesti. Intoilen julkisesti ja kursorisesti liian kevyen tutustumisen pohjalta.

 

Mitä Houellebecq tarkoittaa? -antologia puolestaan on loistoesimerkki siitä, kuinka Seppälän ja Audenin linjat voi yhdistää. Teos on täynnä juuri syttynyttä innostusta, kunnon 00-luvun lopun Houellebecq-maniaa, mutta kirjoittajat malttavat tutkia tunnelmiaan huolellisessa esseeformaatissa. Hitaasti mutta äkkiä, kuriositeettina ikuisuuteen.

 

Seppälä ennustaa osuudessaan, että Houellebecq-kokoelman arvo nousee jatkossa. En tiedä, onko näin ehtinyt käydä. Muutama nide on päätynyt roviolle teoksen toimittaneen Timo Hännikäisen myöhempien kirjoitusten vuoksi. Jäljelle jääneitä selataan ja lainataan joitain kertoja vuodessa. On teoreettisesti mahdollista, että suomalainen lukija löytää Houellebecqin huomenna ja kokee vastaavan huuman kuin antologian kirjoittajat vuosia vuotta sitten. Hänelle Mitä Houellebecq tarkoittaa? Juha Seppälän nihkeine huomioineen on aarreaitta.

 

Hänelle uskallan suositella myös Seppälän teoksia. Hänen on oltava olemassa, ei tässä muuten ole mieltä.