“Niissähän tyhmyys majailee”

Seuraan mediaa repaleisesti enkä ymmärrä uutiskriteerejä. Siksi joudun aika ajoin selvittämään, onko joku arvostamistani julkisuuden henkilöistä kuollut. Norjalaiskirjailija Kjell Askildsen (s. 1929) kuuluu otantaan. Hänen teoksiaan on suomennettu hyvin, kolme novellikokoelmaa ja romaani, mutta koska Askildsen on vanha, vaiti ja epäajankohtainen, en tiedä, uhraako Helsingin Sanomat hänen menehtymiselleen pikkulaatikon.

Tiettävästi Askildsen elää. Jos sama jatkuu syyskuun loppuun, hän täyttää yhdeksänkymmentä vuotta. Onnittelen blogini välityksellä sokeaa miestä, joka ei luultavasti osaa suomea.

Askildsen debytoi novellikokoelmalla vuonna 1953. Seuraavan kahden vuosikymmenen ajan hän keskittyi pitkään proosaan. Suomennettu romaani Saari (1969) on vähän puhuvien ihmisten perhedraama patoutuneine himoinen ja vääristyneine valta-asetelmineen. Siis ehdottoman suositeltava teos, vaikka parhaat kirjansa Askildsen kirjoitti vasta 1980- ja -90-luvulla. Tarja Tevan suomentamat novellikokoelmat Thomas F:n viimeiset julkiset tunnustukset (1983), Suuri autio maisema (1991) ja Tessalonikin koirat (1996) eivät tarvitse keskinäistä paremmuusvertailua. Askildsenin lohduton ilmaisu on näissä kirjoissa koko ajan totta, todempaa kuin muu kirjallisuus, siltä välillä tuntuu. Yhtä totta kuin maailma, joka toimii tuhkanharmaana lavasteena Askildsenin minimalistisille vedoille.

Kellarista löytyy koiran ruumis, rappukäytävän kaide on ”elämäni tuki ja turva”. Sitten kaide vaurioituu. ”Sinun pitäisi tietää miltä minusta voi tuntua sunnuntaisin”, kuuluu tyypillinen repliikki Askildsenin lyhytproosassa.

Juhlavuoden tunnelmissa nostan esiin Thomas F. -kokoelman novellin ”Šakki”. Teoksen julkaisuaikana hiukan yli viisikymppinen Askildsen kirjoittaa yhdeksääkymmentä lähestyvän kirjailijan näkökulmasta. Minäkertoja kiroaa ikänsä ja terveytensä:

[E]lämä ei halua päästää minua. Jolla ei ole syytä elää, ei ole syytä kuollakaan. Ehkä se onkin syy.

Hän päättää vierailla veljensä luona, jota ei ole nähnyt kolmeen vuoteen. Velikin on kirjailija, julkaissut ”parisenkymmentä paksua romaania”. Itse hän on kirjoittanut ”vain muutaman, ja ne ovat ohuita”. Hän ehdottaa veljelleen šakkipeliä, mutta veli kieltäytyy vedoten mahdollisen tappion aiheuttamaan mielipahaan. Kuolemaa kohti kaatuvat ja toisiaan vihaavat miehet tyytyvät kommunikoimaan huonosti. Kolmesivuisen novellin kliimaksiksi nousee minäkertojan suutuksissaan pitämä ”puhe”. Siteeraan sen kokonaan:

Päivän jokaisena tuntina maailma pääsee eroon tuhansista typeryksistä. Ajattele, oletko ajatellut, kuinka paljon kasaantunutta tyhmyyttä katoaa yhdessä vuorokaudessa? Kaikki aivot, jotka lakkaavat toimimasta, juuri niissähän tyhmyys majailee. Mutta paljon jää kuitenkin jäljelle, tyhmyydestä, koska jotkut ovat kirjoittaneet sen kirjoihin, ja niin se säilyy hengissä. Tyhmyys elää niin kauan kuin ihmiset lukevat romaaneja, tiettyjä romaaneja, ja niitähän suurin osa on.

Taas on kaikkien aikojen kirjasyksy. Askildsen ei näe lukea. Hän on kertonut nauttivansa musiikista. Saksalaiset ja itävaltalaiset säveltäjät saavat hänet itkemään. Mietin, mitä Askildsen miettii tuotannostaan, kun Brandenburgilaiset konsertot vaikenevat. Esimerkiksi aamuöisin. Jos osaisin norjaa, lukisin hänestä muutama vuosi sitten julkaistun elämäkerran.

Šakki voisi olla miellyttävä harrastus. Hyväksyisin häviämisen. Olen vain liian väsynyt ja hermostunut opetellakseni pelaamaan.