Alistumme olemattomuuteen
Jia Tolentinon esseeteos Trick Mirror (2019) on saapunut Suomeen. Kääntäjä Aura Nurmen anglismeista ja kirjan halvoista tyttökansista huolimatta tämä on hieno asia. Avausesseen ”Ihminen internetissä” lukeminen tulisi asettaa pääsyvaatimukseksi selaimiin. Toinen suosikkini epätasaisesta kokoelmasta on ”Ekstaasi”, jossa Tolentino tekee rinnastuksia uskonnollisen kokemuksen, ekstaasin käytön ja DJ Screw’n välille. Esseisti varttui evankelikaalisen seurakunnan yhteydessä Houstonissa. Hänen taivaspolkunsa kuitenkin erkani megakirkon markkinoimasta valtatiestä. ”Jumalan uusi ja käytännöllinen muoto”, luonnehtii kirjailija Marko Tapio rakasta alkoholiaan, mutta Tolentino löysi vielä käytännöllisemmän:
[K]ovin paljon yksinkertaistamatta voisi esimerkiksi sanoa, että lakkasin uskomasta Jumalaan samana vuonna, jona kokeilin ekstaasia ensimmäisen kerran. (Trikkipeili, s. 168–169)
Jaksan trippikuvauksia kirjallisuudessa yhtä huonosti kuin rock-musiikin kitarasooloja. Tolentino onnistuu hankalassa tehtävässä. Omakohtaiset katkelmat ekstaasin vaikutuksesta ovat kauniita, sillä Tolentino ei ole kiinnostunut itsestään sekoboltsina – vaan pyhästä. ”Minän tuhoaminen on ehdottomasti ainoa vapaa teko, mikä meille on sallittu”, Simone Weil kirjoittaa ja Tolentino siteeraa. “Ekstaasi” ottaa Painovoiman ja armon teologin ohella vauhtia Anne Carsonista ja Marguerite Poretesta. Heitä yhdistää ymmärrys yksilöstä häiriönä pyhän ja kauneuden edessä. Minä on likaa, minän on kadottava.
Mutta:
Kaikki kolme naista kohtaavat ilmeisen paradoksin: heidän katoamishaaveensa tuo korostetusti esiin heidän säkenöivää älyllistä olemassaoloaan ja näkemyksellisyyttään. Tätä Carson luonnehtii ”loputtoman pulmalliseksi hengelliseksi tosiasiaksi”. ”En voi lähestyä Jumalaa rakkaudessa tuomatta itseäni siihen mukaan.” (mts. 178)
Tolentino kertoo astuneensa ekstaasipäissään itsensä ulkopuolelle. Sieltä on mahdollista katsoa vielä kauemmas toisaalle. Voi myös kääntyä ja nähdä vanhan egonsa uudesta kulmasta. Ei ole matkaa vailla introspektion uhkaa.
***
Tänä vuonna ilmestyneessä suomalaisessa musiikkivideossa tapahtuu: mies kävelee metsäpolkua, riisuu paitansa, tulee aukealle, löytää avoimen haudan, asettuu selinmakuulle ja kauhoo itsensä mullan alle. Näyttelijä on laulun laulanut ja kirjoittanut Joose Keskitalo. ”My Self” päättää hänen ja Paavoharju-kollektiivin yhteislevyn Happiness (2022). Jos suuresta maailmasta saatiin Trikkipeili, lähteköön Happiness vastalahjaksi. He saisivat enemmän. Huolestuttavan monella suomalaisella on vara kiivetä kansallisylpeänä Kappelin katolle ja olla tietämättä, kuka tai mikä Paavoharju on.
Käyttämätön, mahdoton vientituote. Tuotteen miehiä. Paavoharjusta on moneksi, esimerkiksi hienoksi gospel-yhtyeeksi. He eivät juuri koskaan laula Jumalasta tai ylipäätään käsittele musiikissaan mitään. Happiness-levyn ”Oh Lord” lipuu ohi kuin vene rantakalliolta katsottuna. Tai omenapuiden kukinta, elämä. Moni alleviivaisi ja paisuttaisi ”Oh Lordin” kaltaista sävelmää, Paavoharju ja Keskitalo antavat hiekan valua sormien välistä. Pyhimmältä he kuulostavat, kun sanoja ei ole tai niistä ei välitä saada selvää. Nimikappale ”Happiness” ja sitä seuraava ”Mustikka” pääsevät lähelle Weilin persoonattomuusihanteita.
Paavoharjun debyyttialbumi Yhä hämärää (2005) on soinut ”siellä” jo kauan. Samassa paikassa kuullaan Lauri Ainalan vähälle huomiolle jäänyttä äänitaideteosta Orpokotijuhlat saarella (2016), jonka solisti on virsiä veisaava seurakunta.
Keskitalo laulaa Happinessilla viimeisimmän soololevynsä tavoin englanniksi. Isänmaallinen kuuntelija kiinnittää teksteihin vähemmän huomiota kuin Keskitalon aiemmilla Paavoharju-vierailuilla. ”Musta katu” (2005) ja ”Italialaisella laivalla” (2008) kuulostavat ennen muuta Keskitalon tuotannolta ja irtoavat albumikokonaisuuksista. Happiness on yhtenäisempi mutta ei käytä yhtä kuristavia menetelmiä kuin Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne (2013).
”My Self” -videon hautakohtaus on Paavoharju pienoiskoossa. Heidän mytologiansa täyttyy homehtuneista patjoista, autioituneista tehtaista, ulosteista ja Mehukatti-purkeista. Saastasta nousee oudon kauniita ääniä. Pyhän etsimisen kuuluukin olla likaista työtä, ristiriita pysyy näennäisenä. Keskitalo hieroo multaa kasvoihinsa ja uhraa itsensä. Hyvästi my self, tervetuloa laulu, jolle ennustan pysyvää arvoa.
Simone Weil olisi pitänyt Paavoharjusta.