Akillesjänteet

Pitäisikö kirjailijoiden luopua suosiolla vihasta, kun julmin, typerin ja uhmakkain kansanosa kahmii sitä itselleen kuin Suomen lippua ja leijonavaakunaa? Onko ylevä, elegantti viha enää mahdollista vai onko se tuomittu hautautumaan yleisen matalamielisyyden saatanalliseen pauhuun?

Tommi Melender kysyy painavia esseeteoksessaan Poika joka luki Paavo Haavikkoa (s. 152). Hän vastaa esittelemällä Karl Krausin. Melender tehnyt sen ennenkin, mutta toisto on perusteltua, koska harva lukee Myrkyn käyttöohjetta. Ainakin Krausin tapauskertomus osoittaa, että jos haluamme vihata paremmin, meidän on oltava itsenäisiä. Itsepäisyys ja -tuhoisuus seuraavat mukana kuin varjot – elleivät ole itsenäisyyden perusedellytyksiä. Kraus suunnitteli kymmeniltaista teatteriesitystä ja toimitti Die Fackelia ilman avustajia. Tiimihenkeä puuttui.

Edellisen kappaleen monikkomuodot ovat tahallisia. Esseisti, miksei myös bloggari, ylittää valtuutensa puhumalla meistä. Olen syyllistynyt rikkeeseen sata kertaa ja yritän parantaa tapani. Kun Melender esittää, että ”tarvitsemme älykästä vihaa ja ennen kaikkea älykkäämpiä vihaajia”, me-muoto on kai tahaton lipsahdus, joka jää kaikumaan väärään juhlasaliin. Emme kollektiivina tarvitse minkäänlaista vihaa. Viha ei ole joukkotuhoase vaan tikari. Jokaisen on pistettävä itse.

Vain yksilöllisesti vihaavalla voi olla kunnon vihollisia. Horace Engdahl kirjoittaa aiheesta kokoelmassaan Meteorer (1999), joka on suomennettu teokseen Sen jälkeen savuke (2013). Engdahlin mukaan sanat ”vastakkainasettelu” ja ”konflikti” ovat korvanneet vihollisuuden. Hän muistelee vanhoja hyviä aikoja, jolloin vihollisiksi kutsuttiin ”sellaisia miehiä, joita kiskottiin sorassa taisteluvaunujen perässä, akillesjänteet lävistettyinä” (s. 53). Vihollisuuden impulssit eivät ole kadonneet, vaikka kielelliset hämärrysmekanismit ovat kehittyneet. Tilanne on ”haasteellinen”.

Ilahdun aina, kun kirjoittaja nimeää vihollisensa. Sanomalehtikolumni olisi käytännöllinen alusta tehdä näin. Etu- ja sukunimiä peliin, kiitos. Käytännössä nykyaikaisen kolumnin vihollinen on hähmäinen joukko: suvaitsemattomat, henkilöautoilevat, miehet, maalaiset… Yksilöintiä tapahtuu pääosin ryhmän demonisuuden osoittamisen ehdoilla.

Viholliskuvan abstraktius ei ole yhtä suuri ongelma kuin se, että vihaaja ei uskalla olla yksin. Jos kolumnisti nimeää Björn Wahlroosin tai Jussi Halla-ahon, hän voi ottaa rennosti keräämänsä rohkeuden kanssa. Joukkovoima silittelee akillesjänteitä Twitter-jaoissa. Verkkosivustojen kommenttiosioita, saati sosiaalista mediaa, ei vielä tunnettu, kun Horace Engdahl näki:

Kollektiivinen vihollisuus on ihmiskunnalle onnettomuus, ja silloin tätä syvästi henkilökohtaista tunnetta käytetään vastenmielisellä tavalla hyväksi. En ole ikinä ymmärtänyt ystäviä, jotka vaativat minua ottamaan vihollisensa omikseni. Se on todellakin heidän oma asiansa. He voisivat yhtä hyvin pyytää minua syömään lääkkeensä. Kiitos, mutta saisinko mieluummin pitää omat sairauteni. (s. 54)

Engdahl (s. 1948) on tottunut julkisiin vihollisiin. Debatoivan elitistin maine vakiintui 1980-luvulla, ja Engdahlin nimitys akatemian jäseneksi vuonna 1997 herätti Ruotsissa vastustusta. Vuonna 2008 hän suututti amerikkalaiset haukkumalla heidän kirjallisen kulttuurinsa ahdasmieliseksi. Varsinaisen saatanan maineen Engdahl sai viime vuosikymmenen lopun #metoo-liikkeen myötä. Ruotsin akatemian kriisi on monisyinen farssi tai pikemminkin sairauskertomus. Engdahl valitsi terminaalivaiheessakin avoimen sodankäynnin tien, haukkui pääsihteeri Sara Daniuksen eikä tehnyt pesäeroa Jean-Claude Arnaultiin. Itsepäinen Engdahl sai lähteä Nobel-komiteasta.

Arnault tuomittiin kahdesta raiskauksesta kahdeksi ja puoleksi vuodeksi vankilaan. #metoo auttoi rikosten paljastamisessa, mikä on tärkeä ja konkreettinen saavutus. Engdahlin rekisteri taas on vallitsevien tietojen valossa puhdas – ja ”maine” mennyttä. Arrogantti käytös inkvisition edessä nopeutti hänen päätymistään kollektiiviseksi viholliseksi. Suomessakin reagoitiin. Yle käytti maaliskuussa 2019 neutraalia uutiskieltä ja nimitti Engdahlia Ruotsin akatemian ”setähahmoksi”. Helsingin Sanomien Pirkko Kotirinta kuvaa Suljettu seurapiiri -dokumentista kirjoittaessaan, kuinka hänen ”tekisi mieli hypätä töllön sisään ravistamaan Engdahlia oikein kunnolla ja huutaa ääneen”. Voima-lehden bloggari Sari Hakala tyytyy vertaamaan Engdahlia uuninpankolla makaavaan kissaan, ”joka juo lämmintä kermaa ja nuolee omaa persettään”.

Tarvitsemme, kansakuntana, älykkäämpää vihaa.

En ole kiinnostunut Horace Engdahlin tai kenenkään mielipiteistä.  ”Olla jotakin mieltä on sosiaalinen riitti, johon alistun, jotta minua ei pidettäisi hölmönä.” (Sen jälkeen savuke, s. 219). Arvostan Engdahlin tapaa olla välittämättä seinistä, joihin hän törmää. Luontevin ilmaisualusta tälle ei ole juoksuhaastattelu akatemian skandaalikokouksen ulkopuolella vaan kirja. Sen jälkeen savuke on briljantti, toisteiseen käyttöön tarkoitettu sekoitus aforismia, fragmenttia ja esseetä. Engdahlin viime vuosien teoksista Den sista grisen (2016) ja De obekymrade (2019) voisi kääntää vastaavan, mutta liian moni on tainnut nostaa peukun pystyyn, kun on pyydetty omaksumaan sama viholliskuva kuin muilla.

Risto Niemi-Pynttärin mukaan Engdahl pyrkii ”huomaamattomaan, mutta voimakkaasti vaikuttavaan lauseeseen”. Sen jälkeen savuke analysoi lauseiden syntymisen ehtojakin ohimennen, tarkasti. Engdahl korostaa ”sivu suunsa” puhumisen tärkeyttä. Hänen mielestään provosointi on alhaisempaa toimintaa, koska se jumiutuu reaktioihin:

Se joka puhuu sivu suunsa on unohtanut muut ihmiset, tai oikeammin sanottuna heidän suvaitsemattomuutensa, hän kunnioittaa heitä silloinkin kun loukkaa näennäisesti. (s. 70)

Kirjallisuus ja elämä eivät tässä suhteessa eroa toisistaan. On virkistävää, kun joku puhuu sivu suunsa, kieltäytyy nauramasta ja kumartamasta vaadituissa paikoissa. Plussaa on, jos tällainen henkilö on lukenut kaiken kuten Horace Engdahl. Huomaamattomista lauseista tulee painavia.

Ja kun herää halu ravistella lausujaa oikein kunnolla, voi kurkistaa mielipiteiden tuolle puolen. Annan Engdahlin sanoa t-sanan:

Se mikä ärsyttää ihmisiä, ilman että he osaavat varmasti sanoa miksi, on tyyli. (s. 218)