Katastrofi Tunisiassa

 

Antti Majander kuvailee Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaiden julkistusta edeltävässä kolumnissaan, miten valitut reagoivat. Kuuluu hihittelyä, virastoääntä ja epäuskon todistuksia. Majanderin työ on tässä suhteessa kiitollinen. Hänkään ei tosin saa tietää, mitä puhelun jälkeen tapahtuu. Ehkä joku hypähtää kornisti. Vanhan liiton ratkaisu olisi pullon avaaminen. Facebookissa ei voi jakaa eikä vihjailla. Muutaman valtaa tyhjyys tai paniikki.

 

Entä voittotiedon saaneet? Kamerat eivät valitettavasti seuranneet Eeva Turusta reaaliajassa. Sen sijaan syksyllä 2008 Yle onnistui taltioimaan hetken, jolloin Martti Ahtisaarelle kerrottiin Nobelin rauhanpalkinnosta, tahollaan kovasta tunnustuksesta. Puhelun päätyttyä Ahtisaari mutisee toimittaja Rauli Virtaselle jotain kunnes huudahtaa vaimolleen: ”No niin, mä sain sen!” Seuraa naurua, halailua ja Eeva Ahtisaaren ihmettelyä: kestävätkö Nobel-juhlallisuudet todella kolme päivää?

 

Taidepalkintojen historia tuntee Sartren kieltäytymisen ja muita oikuttelun variaatioita. Kaikki eivät osaa tai halua hihitellä. Eräs palkintoreaktiosuosikeistani sijoittuu syksyyn 1969, jolloin kirjallisuuden Nobel myönnettiin Samuel Beckettille. James Knowlson avaa tapahtumia elämäkertateoksessaan Damned to Fame (1996).

 

23.10.1969 Beckett sai tunisialaiseen hotelliin sähkeen kustantajaltaan Jérôme Lindonilta. Onnittelun sijaan Lindon neuvoi Beckettia piiloutumaan koska osasi aavistaa kirjailijansa kauhun. Puoliso Suzanne Dechevaux-Dumesnil luonnehti Nobelia ”katastrofiksi”. Beckettin luomistyö häiriintyisi pitkäksi aikaa.

 

Lindon yritti valehdella medialle ”pidennetystä lomasta”. Piilopaikka paljastui heti, vaikka Beckett lukittautui hotellihuoneeseensa. Henkilökunta salakuljetti hänelle ruokaa. Beckett oli valmis ottamaan paljastumisen riskin vain poistuessaan uimaan. Tunisian hiekkarantoja ei voinut vastustaa. Hän sai luvan käyttää respan takaovea.

 

Kansainvälinen media piiritti Riadh-hotellia niin intensiivisesti, että Lindonin täytyi lentää Pariisista apuun. Hän onnistui neuvottelemaan Beckettin ja toimittajien kesken kompromissin. Kirjailija tulisi näytille muutamaksi minuutiksi. Saisi valokuvata, mutta Beckettin ei olisi pakko sanoa mitään. Niinpä kolme päivää Nobelin julkistamisen jälkeen järjestettiin ”lehdistötilaisuus”. Beckett istui, vaiti. Salamavalot välkkyivät. Sikari ei ehtinyt palaa loppuun, ennen kun hän nousi ja palasi huoneeseensa.

 

Beckett ei kuitenkaan halunnut kieltäytyä palkinnosta. Ele olisi ollut epäkohtelias. Palkintorahoistaan hän luopui välittömästi. Trinity Collegen kirjasto Dublinissa sai suuren potin. Beckett toivoi Nobelin lisäävän teostensa myyntiä – jotta kustantajat hyötyisivät. Ruotsin akatemian seremoniaan osallistumista hän ei edes harkinnut. Tukholmaan lähetettiin Lindon, jonka vaivaamisesta Beckett oli Knowlsonin mukaan erityisen pahoillaan.

 

Nabeulin lomasesongin loputtua ja innokkaimpien haaskalintujen väsyttyä Beckett sai uida rennommin. Hän ja Suzanne uskalsivat lähteä kotimatkalle joulukuun puolivälissä.

 

Kirjailija: jos saat ensi viikolla vaikkapa Finlandian, muista pyytää kustantajaltasi nöyrästi anteeksi. Hän joutuu nostelemaan maljoja sinun hölmöilyjesi vuoksi.

 

Kai sinulla on oikeus vaieta ja mennä uimaan.

kulttuuri kirjallisuus
Kommentit (2)
  1. Tommi Uschanov
    22.11.2018, 19:36

    Sartren kieltäytyminen muistetaan aina mainita, mutta ei juuri koskaan sen huikeaa jatko-osaa: “Kirjailija Jean-Paul Sartre on ilmoittanut Ruotsin Nobel-säätiölle, että hän nyt mielellään ottaisi vastaan ne palkintorahat, joista kieltäytyi vuonna 1964. Kirjallisuuspalkinnon määrä oli tuolloin 273.000 Ruotsin kruunua. Sartrelle on kuitenkin tiedotettu, etteivät rahat enää ole hänen käytettävissään.” (HS 30.9.1975)

    Ilman tätä se ei olisi ollut “palkintoreaktiosuosikkini” (ihana sana), mutta tämän kanssa on!

    1. Antti Hurskainen
      23.11.2018, 07:23

      Opin tämän vasta hiljattain. The dream is over, what can I say.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *