Koston syntymäpäivä

Muutama vuosi sitten oli suosittua ihmetellä, kuinka suomalaisessa kirjallisuudessa kuuluu vain keskiluokan ääni. Kysyttiin, missä ovat nykypäivän työläiskirjailijat, kun Arto Salmisen huomattiin kuolleen. Wikipediasta löytyi lista vielä historiallisempia nimiä: Linna, Salama, Turtiainen, Viita, Pekkanen… Asta Leppä haaveili vuonna 2016 julkaistussa esseessään, että Suomessakin voitaisiin kirjoittaa ja julkaista lähiökirjallisuutta kuin Ranskassa. Ylen haastattelema kirjallisuudentutkija Kati Launis on tilannearviossaan tylympi: köyhyys ei ole kannattava aihe, koska se ei myy.

En kaipaa työläis- tai prekaarikirjallisuutta, jossa köyhä syyttää rikasta ja näyttelee jaloa uhria kuin Kaurismäen saduissa. Salmisen ihmiskuva on groteski yli luokkarajojen, siksi hänen sanomansa painaa. Hannu Salamakin suututti oikeiston ja vasemmiston. Jo varhaisissa päiväkirjoissaan hän kiroaa työläismiesten sivistymättömyyden sekä sievät porvarisrouvat. Kirjallisuuden täytyy käyttäytyä huonosti eli oletuksia vastaan, oli luokkatausta mikä hyvänsä.

Sama pätee muuhun kuin luettuun. Tämä on pieni juhlapuheeni köyhälistötaiteen merkkiteokselle, joka täyttää huomenna viisikymmentä vuotta. Onnea, Paranoid, Black Sabbathin vaikea toinen levy. Alkuvuodesta tasavuosiaan juhlinut debyytti Black Sabbath on Paranoidiin verrattuna demo. Master of Reality (1971) liputti luomishuipun, jolle kiivettyään yhtyeen jäsenet alkoivat tukehtua kokaiiniin.

Paranoidin tunnelmia latistaa vielä sodanjälkeinen Birmingham. Joe Sweeney muistuttaa The Guardianin juhlaesseessään, että Ozzy Osbournen kodissa ei ollut sisävessaa. (Tositelevisiosarja The Osbournesia eli rikastuneen rokkarin asuntoesittelyä tulee lukea lähtökohtia vasten.) Kitaristi Tony Iommi menetti sormenpäänsä tehdastyössä, eikä basisti-sanoittaja Geezer Butler tiennyt, että hanasta voisi tulla myös lämmintä vettä.

Paranoid kuulostaa liian kylmältä treenikämpältä ja lähikaupasta varastetulta lagerilta. Tärkeintä on, että kalseutta ei mainita eikä vasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä kuulla. ”War Pigsin” ja ”Hand of Doomin” kova realismi koukkaa kyllä Vietnamin kautta mutta päätyy narkomaniaan ja helvettinäkyihin. ”Electric Funeral” manaa ydintuhoa. Laulun varsinainen vaikuttavuus perustuu siihen, että Ozzy kuulostaa viikko sitten syöneeltä ja soittajat muuten vain toivottomilta.

Sweeney kirjoittaa koulukiusaamiskokemuksistaan. Paranoid auttoi piinassa, ilmeisimmin ”Iron Man”. Butlerin sanoitus on pinnalta leluscifiä ja pohjimmiltaan yleisinhimillinen kuvaus kostosta. Jos 1970-luvulla olisi tehty koulusurmia, ”Iron Man” olisi soinut Platonin ja Nietzschen lukemisen taustalla. Ette rakastaneet tai edes ymmärtäneet häntä. Hän on yhtä suuri kuin tämä kitarariffi ja tekee johtopäätöksensä.

”Iron Manissa” soi osattoman raivo. Punk kirosi Paranoidin vaikka oppi siltä tärkeimmät temppunsa. Taidekoulunäkökulmasta Black Sabbath onkin aina ollut tahditon. Luokkasignaalit värisevät yli vuosikymmenten ja kulttuuripiirien. Vuoden 2020 fuksipoika tietää intuitiivisesti, että luennolle tai illanviettoon ei mennä Ozzy-paidassa. Se jätetään vanhempien luo Rääkkylään, kun muutetaan Vallilaan.

Asta Leppä nojaa kirjallisuuskolumnissaan brittisosiologi Beverly Skeggsiin, jonka mukaan ”työväenluokka näyttäytyy keskiluokan silmissä holtittomana ja mauttomana – sen toimissa on liiallisuutta eikä se osaa hillitä itseään”. Kuulostaa ”Iron Manilta”, joka ymmärtää olla kuulostamatta punaiselta protestilaululta. Poljetun puheenvuoron, jos minkä, tulee juhlistaa yksilöllisyyttä. Kärsimystä henkilökohtaisempaa ei ole.

Minä – emme me – tarvitsen sisävessan. Seuraava askel nousussa: Paranoidin viisilevyinen syntymäpäiväpainos.