Köyhä ritari

Vuonna 2016 Kauko Röyhkä vannoi radiohaastattelussa että ei kirjoita muistelmia. Ei ole syytä luottaa häneen. Muistelmien ensimmäinen osa, Marjatan poika, ilmestyi syksyllä 2019. Vaeltava vitsaus (2021) jatkaa elämäntarinaa ja kotimaista kulttuurihistoriaa vuodesta 1980, jolloin Röyhkä ilmoitti olevansa ”uusi rock-idolinne”. Esikoislevy ja -romaani ilmestyivät käytännössä yhtä aikaa.

Klisee ”kriitikot haukkuvat ja kansa rakastaa” ei pidä Kauko Röyhkän (s. 1959) kohdalla paikkaansa. Etenkin uransa alkuvaiheessa hän teki paljon töitä ollakseen kansanmiehen vastakohta. Steppaillen (1980) esittelee arrogantin satiirikon vailla halua puolustaa pientä ihmistä. Nuorelta Röyhkältä puuttui myös tolkku, joka tunnettiin vielä nimellä ”joku roti”. Instituutioiden suhtautuminen lähti saman tien jakomielisille urille. Soundi-lehti julkaisi Röyhkän ja Nartun esikoisalbumista peräkkäisissä numeroissa teilaavan ja ylistävän arvion.

Ylikierroksille sinkoutumista tapahtuu edelleen. Helsingin Sanomien Jussi Lehmusvesi olisi voinut arvioida Marjatan pojan. Sen sijaan hän hokee keksimäänsä ilmausta ”mahtavan törkeä otus” ja siteeraa muistelmien seksikuvauksia. ”Monella muullakin tapaa kirjaa voisi käsitellä”, vaihtoehtojen sokaisema Lehmusvesi myöntää. Tero Alangon arvio Suomen Kuvalehdessä on asiallisempi mutta vettyy henkilökohtaista pettymyksestä. Röyhkän muistelmateos tuntuu Alangosta menetetyltä mahdollisuudelta, koska Alanko on ihminen, jonka maailmankuvassa artistit ajattelevat vanhentuvia rock-toimittajia, kun toimivat.

***

En ole koskaan suhtautunut Kauko Röyhkään. Hän on monen sukupolven kysymys, eikä minulla ole tapana antaa jaetun ajan vaikuttaa. Synnyin ”Paskan kaupungin” vuonna 1986. Noin kymmenvuotiaasta saakka vältellyt ikäpolveni musiikkia. Röyhkäkin on ollut minulle pelkkä hyvältä ja pahalta kuulostamisen kysymys. Maa on voimaa (1985) kuului abikevääni ja tämän aamupäivän ääniraitaan. ”Helvetti” (2008) hämmästyttää joka kerta, samoin ”Mieluummin vanha kuin aikuinen” (1987), tekijänsä paras romaaniaihio vaikka onkin pop-laulu.

Muutama vuosi sitten Röyhkä alkoi ottaa kantaa #metoo- ja sananvapausasioihin Facebookissa. Hän halusi olla taas vihattu, 1990-luvun saatananpalvontakohusta oli kulunut tovi. Louhimies-lausunnot aiheuttivatkin raivoa, ivaa ja ylenkatsetta.

Emeritus-Röyhkän vastustajat on jaettavissa kahteen ryhmään. Ensimmäisessä kuuluvat hänen ikätoverinsa, jotka pitivät jo Jumalan lahjaa (1993) uupuneena provokaationa. Jyrki Lehtolan (s. 1963) on vielä vuonna 2015 laulettava Röyhkä suohon, koska Kaukon syötöiksi latistuneet yläkulmalaukaukset napsahtelevat kolumnistin lapaan.

Röyhkä on sukupolvelleen ja sukupolvensa Miki Liukkonen: pakollinen lyötävä, vaikeasti nitistettävä. Oulusta, mikä pahinta.

Äänekkäimmät vihollisensa Röyhkä saa nykyään itseään puolet nuoremmista hyvistä ihmisistä. Kriitikko Mervi Vuorela ylentää Röyhkän ja The Boots -yhtyeen harmitonta rock-levyä ilmauksella ”setämiehen kiimaisuus”. Helsingin Sanomien Facebook-kohuaiheinen haastattelu antaa Röyhkän puhua, jotta toimittaja Arttu Seppänen pääsisi sitaattien välissä korostamaan nihkeyttään. Sittemmin kaupunginvaltuustoon äänestetty internetfeministi Minja Koskela teki Röyhkän Louhimies-päivityksistä viraaliasteelle edenneen kriittisen luennan. Koskelan ”What? Öö, ei” -tyyliset muotoilut yhdistettynä lynkkausmielialaan edustavat peukuttajien maailmassa hyvää tyylitajua, jota Kauko Röyhkältä puuttuu.

Kuten toinen vuonna 1959 syntynyt otsakiehkurainen mies laulaa:

You roll your eyes up to the skies mock horrified

But you´re still here

‘Cause all you need is me

***

Röyhkän muistelmien avausosan nimi Marjatan poika on tulkittavissa lukuohjeeksi. Varhaisten seksi- ja bändikokeilujen kuvaajana Röyhkä ei ole omaperäinen, mutta äidistään hän kirjoittaa jännitteistä proosaa. Edes teoksen kuvaliite ei ala vauvapolaroideilla vaan Marjatalla poseeraamassa työpöydän vierellä. Katse kameraan näyttäisi tuimalta vaikka ei olisi lukenut kuvattavan raivokohtauksista ja pakkomielteestä imurointiin.

Röyhkä eli Jukka-Pekka Välimaa ei tavannut Matti-isäänsä, jolta ei irtosuhteen päätyttyä kannattanut kysellä edes rahaa. Sitä äidiltä ja pojalta puuttui. Työ SOK:n aluevaraston konttorissa mahdollisti pienen vuokra-asunnon mutta ei esimerkiksi autoa. Röyhkän peruskokemus lapsuudesta onkin kassien raahaaminen läpi loskaisen Oulun – pohjatonta häpeää unohtamatta:

En halunnut päästää ketään kotiini, sillä silloin olisi paljastunut, ettei minulla ollut isää. (s. 13)

Äidillä ei ollut tarjota myöskään kulttuurista pääomaa. Kotikirjasto, flyygeli ja teatterikäynnit puuttuivat, mutta Marjatta halusi heidän pikkukotinsa vaikuttavan ”fiksulta”. Kekkosen ajan ylemmän keskiluokan tunnusmerkeistä tärkeimmät ovat Tapiovaaran ruokapöytä ja Aallon maljakko sen päällä. Välimaiden ikkunalaudalla kimalteli Toikkaa, Sarpanevaa ja Wirkkalaa, vaikka lasitaiteen hankkiminen leikkasi suoraan perustarpeista. Röyhkän tulkinnan mukaan äiti laittoi asuntoa sellaisia vieraita varten, joita ei koskaan tullut.

Vuonna 2016, jolloin Röyhkä vielä piti muistelma-ajatusta mahdottomana, häneltä ilmestyi Grantassa kirjoitelma ”Äidin kotona”. Tässä Marjatan pojan esiasteessa Röyhkä kertoo viisikymppisenäkin yöpyvän äitinsä luona keikkareissuillaan:

Mieluummin olisin hotellissa. Rokkielämä ja äiti eivät oikein sovi yhteen. Mutta tämä on velvollisuus, joka minun pitää täyttää, koska hän synnytti minut ja elätti minut yksin pienellä palkallaan. (Granta 7, ”Koti”, s. 183)

”Äidin kotona” päättyy liikuttavaan kohtaukseen, jossa vanha Marjatta saattaa äijiintynyttä poikaansa Oulun rautatieasemalle. Vastaan tulee puhelimiaan selaavia nuoria, joihin verrattuna ”äiti ja minä olemme kuin kaksi reliikkiä 70-luvulta”.

Marjatan poika laajentaa kuvaa tuon vuosikymmenen rumuudesta ja hetkittäisestä kauneudesta pohjoisessa vuokra-asunnossa, jossa kehittyi hahmo nimeltä Kauko Röyhkä. Käytännössä perhoseksi kuoriutuminen tapahtui Mukkaa lukemalla, Reediä imitoimalla ja peilin edessä tanssimalla. Viimeksi mainitun saattoi tehdä vain, kun äiti oli töissä.

Röyhkä on rock-lyyrikkona Suomen parhaita lapsuuden kuvaajia. Jos on kirjoittanut ”Peken” ja ”Onnenpäivän”, muistelmien poikavuosikohtausten rima nousee. Marjatan pojan alku onnistuu vaikeassa tehtävässä välähdyksenomaisine kohtauksineen, joihin Röyhkä muistaa kirjoittaa varjoja. Viikkoa aiemmin haudattu lintu kuhisee matoja, kun pojat kaivavat sen esiin: ”Noin meillekin käy, kun kuolemme, sanon kavereille.” Paavo Rintalan Pojat (1958) sijoittuu osin samoihin maisemiin, minkä Röyhkä mainitsee ja tunkeutuu jatkumoon.

1980-lukua lähestyttäessä Marjatan poika alkaa hajoilla. Kiinnostavimmaksi ja Vaeltavassa vitsauksessa jatkuvaksi teemaksi nousee Röyhkän poliittinen ja maailmakatsomuksellinen sitoutumattomuus. Narttu-yhtye oli ajautua Hilse-piireihin, mutta kitaristilöytö Riku Mattila, useat onnekkaat sattumat ja Röyhkässä vahvistunut inho punkkarien kapeakatseisuutta kohtaan vetivät loitommalle. Kirjailijaksi opetellessaan Röyhkä joutuu vastustamaan mentorinsa Aku-Kimmo Ripatin dogmaattista vasemmistolaisuutta. Kesätyökohtaus osuuskaupan aluevarastolta kuvaa hyvin Röyhkän haluttomuutta turvata ideologioihin:

Työläisten elämä on kaukana siitä ihanteesta, jota Aku-Kimmo ja muut taistolaiset elättelevät. Kansan tahdon mainoksessasikin fiksun näköiset duunariäijät lukevat kommarilehteä työmaaparakissaan. Ainakaan SOK:n varastolta ei löydä yhtään Kansan tahdon numeroa. Poliittinen tiedostaminen loistaa poissaolollaan. Sen sijaan kaikki puhuvat koko ajan vitusta ja vitutuksesta. Duunarien mielestä Neuvostoliitto on perseestä, senhän tietää jo siitäkin, että lähes kaikki siellä valmistettu kama on huonoa. (s. 161)

Mielikuvitusolento Kauko Röyhkä tekee taiteensa Kauko Röyhkänä olemisesta. Suomalaisittain lähtökohta on liian narsistinen ja liian vähän demokraattinen. Hänen tarpeensa hyökätä #metoon lieveilmiöitä vastaan on, kuten Saision ja monen muun tapauksessa, ymmärrettävä historian laahusta vasten. Jos viettää formatiiviset vuotensa epäkohtapunkin ja Kansan tahdon lähettyvillä, saa perspektiiviä uuden vuosituhannen oikeaoppisuuteen.

***

Viimeiset neljä vuosikymmentä kattava Vaeltava vitsaus on jokaisessa suhteessa heikompi teos kuin Marjatan poika. Ansiot liittyvät kiertue-elämän sattumuksiin, nuhjuiseen 1980-luvun Suomeen, jossa jaetaan keikkabussi murjottavan Popedan kanssa ja pysähdytään Iisalmen Alkossa. Kohtaus Arto Mellerin Finlandia-juhlaillalta voisi olla merkittävä mutta jää kesken.

”Mitä kertoisin kirjailijanurastani?” on Vaeltavaa vitsausta kuvaava eikä imarteleva aloitus luvulle.

Röyhkä muistelee kuin velvollisuudesta, luettelee Wikipediasta löytyviä faktoja, välillä väärin. Hän hölkkää läpi 1990-luvun. Okkultistisiin aiheisiin ja Hyvät, pahat ja rumat -esiintymisen aiheuttamaan kuohuntaan Röyhkä keskittyy vain aavistuksen ohuemmin kuin rooliinsa isänä.

Vaeltavan vitsauksen lopussa Marjatta-äiti kuolee saatuaan halvauksen turkulaisessa tavaratalossa. Röyhkä on istunut lounaalla vastapäisessä ravintolassa ja noteerannut ambulanssin. Kotoa ei löydy sopivaa ikkunalautaa, jolle asettaa äidiltä jääneet taidelasit.

Mainitsemassani Ylen radiohaastattelussa Röyhkä kuvaa huhtikuista iltapäivää 1970-luvun alusta. Äiti oli paistanut köyhiä ritareja. He olivat kahvitelleet vuokrayksiön parvekkeella, Jukka Tolosen Summer Games oli soinut. Vaeltavan vitsauksen viimeisillä sivuilla kohtaus saa kirjallisen muodon. Hengityskone on sammutettu. Yhteenveto Marjatasta on antiklimaattinen mahdollisimman koskettavalla tavalla:

Äiti oli rasittunut ihminen, hän raivoili ja oli ilkeä minulle, mutta jälkeenpäin hän pyysi aina anteeksi ja sanoi, että se johtui hermoista. (s. 288)