Lyhyesti

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on huomannut: nuoriso on pilalla. Eikä pelkästään nuoriso vaan myös Koskisen aikuiset lukijat. Heidän keskittymiskykynsä ei enää riitä tiiliskiviromaanien lukemiseen. Niinpä Koskinen on ”tietoisesti lyhentänyt kirjojen lukujen pituutta”. Samassa Ylen artikkelissa professori ja kirjallisuudentutkija Hanna Meretoja ”myöntää”, että hänellä on nykyään suurempi kynnys tarttua ”johonkin isoon romaaniin” kuin ennen. Puhutaan itseaiheutetusta keskittymishäiriöstä. Syytetään älypuhelimia ja multitaskausta.

Nuorista olen huolissani, tietenkin. Huoleni on sata metriä syvää. Esitän silti sivuhuomion:

Suomalaisen kirjallisuuden näkökulmasta Koskisen huomaama ja toteuttama kehitys ei kuulosta painajaiselta. Lukujen pituuksien ohella karsisin niiden määrästä. Koskisen ja Meretojan kommenteista kuultaa raskasproosallinen eetos, jossa teoksen painoarvo suhteutetaan Sinuhen ja Pohjantähden merkkimääriin. Koko rahan edestä romaania, niin että Akateemisen muovipussi ratkeaa.

”On siinä ollut kirjoittamista”, huokaa kirjailijan kestävyyttä ihaileva kulttuuritahtoinen kunnes kysyy: ”Onko lähtenyt myymään hyvin?”

Vierailin alkusyksystä tilaisuudessa, jossa kustannustoimittaja kertoi työstään. Hänen mukaansa venytetty pituus on romaanikäsikirjoitusten helmasynti. Usein kirjoittaja on tavoittanut yhden teeman tai henkilön, jonka avulla kaikki olennainen ilmaistaan. Mutta koska romaanin tulee olla Romaani, ullakolta löytyy pahvilaatikko ja laatikosta mummon kirje. Päästään ulkokohtaisiin takaumajaksoihin. Viidensadan sivun kokonaisuus viimeistellään näkökulmatekniikalla ja aidontuntuisella pikkukaupunkimiljöön kuvauksella 1900-luvun alusta.

Oletan, että Aki Ollikainen ja Leena Krohn eivät kirjoita alle kaksisataasivuisia romaaneja kompromissihengessä. Tai Albert Camus, vaikka onhan Sivullinen flirttailevan kevyt, tuskin Romaani. Runo- ja aforismiteokset ovat usein korostetun pienikokoisia. Kansansuosiota odotellaan vielä, vaikka kansan pitkäpiimäisyys on jo mennyttä.

Suomessa julkaistaan vuosittain loistavia lyhyitä ja mammuttimaisia teoksia, mutta keskimäärin pohjolan proosakirjat ovat ylimittaisia. Ehkä taustalla sykkii kirjan alemmuuskompleksi, halu alleviivata eroa verkkotekstien silppuun.

Tulkaapa vaa’alle, linkit! Painivoittoa etsivä Romaanikirjailija huolestuu, kun strategia ei toimikaan. Samalla osa kirjailijakunnasta tekee hiljaista työtään eikä oikeastaan laske sivumääriä. Kunhan saa sanotuksi sen, minkä osaa.

PS:

Nähdään Helsingin kirjamessuilla. Puhun 206-sivuisesta esseekirjastani Suru ei toimi sunnuntaina 28.10. kello 16 Esplanadi-lavalla.