Maaseudun lähimenneisyys

Reilut kymmenen vuotta sitten Suomessa puhuttiin kirjailija Michel Houellebecqista. Puhujia oli viidestä kymmeneen, mutta jokaisella oli kustantaja, blogi tai freelance-kriitikkosuhde päivälehteen. Jos vastaava etujoukko kiinnostuu nyt kirjailijasta, into ja eriävät mielipiteet tyhjentyvät heidän sometileilleen. Kulttuuritoimittajat nostavat ”paljon huomiota saaneen” kirjailijan esille vasta, kun tämän voi kiinnittää ilmiöön, josta on muutenkin ollut tapana kirjoittaa kolumneja.

Facebook täytti aivot 00-luvun lopulla. Epäilemättä Houellebecqista keskusteltiin myös seinillä, joilla en silloinkaan viettänyt aikaani. Minua ruokittiin julkisilla ja painetuilla puheenvuoroilla. Tommi Melender, Jaana Seppänen ja Timo Hännikäinen sivusivat Houllebecqia ahkerasti esseeteoksissaan. Hännikäinen jopa toimitti artikkelikokoelman Mitä Houellebecq tarkoittaa? (Savukeidas, 2010).

Ehdotus innokkaille: tehkää ja kustannuttakaa vastaava antologia Cuskista, Nelsonista tai seuraavasta, josta kaikkien tulisi tietää. Älkää tykätkö vaan sitoutukaa ja hyväksykää se, että aikalaishuomionne löytyvät sadan vuoden kuluttuakin Kansalliskirjastosta.

Vähemmän innokkaat kustantajat: ymmärrän.

Esseisti Matti Mäkelä tutustui Houellebecqiin ryhmäpaineesta ja hihkaisi Helsingin Sanomissa talvella 2009: ”Tämähän on meidän miehiä!” Kyläaktiivi innostui ennenaikaisesti. Vasta kymmenen vuotta myöhemmin Houllebecqilta ilmestyi suuri keskustalais-konservatiivinen romaani. Lotta Toivasen suomennos Serotoniini (2020) tuli julki puoli vuotta Mäkelän kuoleman jälkeen. Toivottavasti hän ehti tutustua alkuteokseen.

Serotoniini kuvaa masentunutta keski-ikäistä miestä kuten kaikki Houellebecqin teokset. Florent-Claude Labrouste on laatinut ministeriössä selontekoja ja pyrkinyt puolustamaan Ranskan maatalouden asemaa. Poliittinen hegemonia ja markkinat ovat osoittautuneet ohittamattomiksi vihollisiksi. Tilat tyhjenevät, Argentiinassa on halvempaa. Kaiken jättänyt ja lääkityksensä vuoksi haluton Florent-Claude kohtaa nuoruudenystävänsä Aymericin, jolla on karjaa ja lääniä mutta ei syytä elää. Vaimo on jättänyt ja vienyt tyttäret mukanaan. Florent-Claude ja Aymeric päätyvät viettämään uuttavuotta autiolla maaseudulla, juomaan liikaa ja kuuntelemaan Deep Purplea.

Aymeric ja hänen yhtä katkerat viljelijätoverinsa radikalisoituvat ja tarttuvat aseisiin. Florent-Claude sanoittaa räjähdysherkän tilanteen motiiveja:

Ranskan maataloudessa on paraikaa käynnissä iso yhteiskunnallinen murros, suurin tämänhetkinen yhteiskunnallinen murros, mutta se on näkymätön, piilossa, ihmisiä kuolee yksittäin omissa nurkissaan ilman että asia ylittää BFM-kanavan uutiskynnyksen. (s. 211)

Houllebecq on kirjoittanut Serotoniinin ennen loppuvuotta 2018, jolloin ”keltaisten liivien liike” protestoi näkyvästi Ranskassa. Tosielämän osattomilta puuttui yhtenäinen ideologia. He vastustivat Macronin veropolitiikkaa, polttivat autoja ja murtautuivat kauppoihin. Houellebecqin romaanin profeetallisuus noteerattiin lennosta, eikä kerta ollut ensimmäinen. Oikeus nautintoon (2001) ennakoi Balin lokakuun 2002 pommi-iskua, Alistuminen (2015) puolestaan Charlie Hebdon verilöylyä.

Serotoniinin ilmestymisaikoihin Houllebecq kieltäytyi haastatteluista ja esiintymisistä. Mitäpä kaappiromantikko ei tekisi pysyäkseen hengissä.

Ihanteen, intohimon ja Jumalan kovettunut kaipuu. Viljelijöiden ahdinko limittyy Houellebecqin tuotannon ydinteemoihin vaivatta:

[L]ehmien hiljainen ääntely ja lannan oikeastaan ihan miellyttävä tuoksu, tuo kaikki sai minut hetkeksi tuntemaan, ei nyt ehkä että minulla oli oma paikkani maailmassa, ei sentään, mutta että kuuluin jonkinlaiseen orgaaniseen jatkumoon, eläinlaumaan. (s. 188)

***

Toivottavasti Serotoniinia luetaan ahkerasti etenkin tänä vaalikeväänä tässä maassa, jossa päähän potkittu kulttuuri- ja tiedeväki puolustautuu hokemalla sanaa ”turve”. Anu Kantola analysoi asetelmaa päivän Helsingin Sanomissa:

[T]alouden rakennemuutokset kuumenevat poliittiseksi polarisaatioksi. Vihreän siirtymän uhkaamien turpeentuottajien nostattama poliittinen paine kiertyi yliopistoille, kun tieteen leikkausten myötä tieteentekijöistä tuli turpeennostajien vastapooli. Pian kaksi häviäjien ryhmää taisteli keskenään.

Kehysriihikritiikin tulisi kohdistua hallitukseen eli pääministeri Mariniin ja tiede- ja kulttuuriministeri Saarikkoon. Teräviäkin huutoja on kuultu. Samalla Twitterissä on lällätelty tunnisteella #turvekirjat. Harvoin olen hävennyt viiteryhmääni yhtä paljon, ja yleensäkin häpeän. Olen ottanut ruutukaappauksia. Osallistun nyt, kun villitys on laantunut:

Turveserotoniini

Huomaa, että teen luovaa työtä sanojen parissa. Valitettavasti en yhdistänyt avainsanaa oman kirjani nimeen. Myös kuva jäi ottamatta.

Infantiili turvepuhe osoittaa tuhannennen kerran, että heikompien puolta pitävä ja kaupunkilainen luova luokka rakastaa vihata maaseudun ihmisiä. Sortaa, ilkkua ja väheksyä heidän elämäntapaansa, asenteitaan ja sivistymättömyyttään. Vuosisatainen kaunavyyhti kulkee erityisesti junantuomien matkassa ja kiertyy vaihtuvan symbolin ympärille, kun tilanne on otollinen.

Professori Laura Kolbe pohdiskelee Twitterissä 7.5.2021, ”mistä nousee suomalaisten intellektuellien (=lue: suvaitsevaisto) lähes riemukas, kritiikitön laumapopulismi vetää turvetuottajia kölin alta mennen-tullen”. Peri-inhimillisestä ylemmyydentunnosta ja tarpeesta loukata lähimmäistä yhdistettynä itseinhoon, näkisin. Jotkut, kuten Michel Houellebecq, ovat tuhoavien impulssiensa kanssa avoimia. Olen itsekin yrittänyt.

Moni voisi yrittää enemmän. Taiteilija ja tutkija: Pohjanmaan Aymeric saattaa lukea twiittejänne. Myös silloin, kun suvaitsette.