Mansikkapaikka

Rob
Sheffieldin teoksessa
Dreaming the
Beatles
(2017) on kahdeksan sivun mittainen luku kappaleesta ”Strawberry Fields Forever” (1967). Olen kuunnellut ”Strawberry Fields Foreverin” yli
kahdeksantuhatta kertaa ja lukenut vähintään kahdeksankymmentä sivullista
kappaletta koskevaa analyysia ja mytologiaa. Vuonna 1966 syntyneen ja
varhaisesta lapsuudestaan saakka The Beatlesia palvoneen Sheffieldin luvut ovat
epäilemättä suuremmat. Arvostan hänen lannistumattomuuttaan. Se, että
”Strawberry Fields Foreverin” kaltaisesta The Beatles -helmestä on sanottu
KAIKKI, luo erinomaisen lähtökohdan sanoa lisää.
Arvostan
sitäkin, että Sheffield aloittaa siteeraamalla Ozzy Osbournea. The Beatles
-faniksi tiedetty Osbourne muisteli taannoin Rolling Stone -lehdessä omaa ”Strawberry Fields Forever”
-historiaansa. 18-vuotias Ozzy työskenteli birminghamilaisessa teurastamossa,
kun ”Strawberry Fields Forever” & ”Penny Lane” -single ilmestyi helmikuussa
1967.  Hänellä oli ollut tapana syödä
lounaakseen lihapiirakoita teurastamon läheisessä myymälässä. Ozzyn mukaan
”Strawberry Fields Forever” oli soinut siellä ”koko ajan”.
Osbournen
sinänsä tyhjä anekdootti on Sheffieldille ”vähiten psykedeelinen asia, jonka
kukaan on sanonut Strawberry Fields Foreveristä”. Pidän tästä kärjistyksestä. The
Beatles -saagassa ”Strawberry Fields Forever” on tapana asemoida rakkauden
kesän 1967 introksi, Sgt. Pepper -happoilun lähtölaukaukseksi, tripiksi
rationaliteetin tuolle puolen. Ian MacDonaldin luonnehdinta teoksessa Revolution in the Head (1994) antaa
suuntaa.
Riuskasti 60-lukulaiselle MacDonaldille “Strawberry
Fields Forever” on ”…another of Lennon’s hallucinogenic ventures into the mental
interior”.
Varsinaiset happokappaleensa
The Beatles teki ennen (”She Said She Said” & “Tomorrow Never Knows”) ja
jälkeen (“I Am the Walrus”) “Strawberry Fields Foreverin”.
Kyllä, kappale sisältää takaperin
käännettyjä äänityksiä ja rivin ”nothing is real”. Kuitenkin ”Strawberry Fields
Forever” elää John Lennonin turvallisuushakuisuudesta ja väsymyksestä. Hän
haluaa vielä kodinomaisempaan paikkaan kuin kotiin. ”Strawberry Fields Forever”
on fantasia olosuhteesta, jossa voisi vain olla vailla kirkuvia faneja ja
orastavaa masennusta. Jo Revolverin (1966)
kappaleessa ”I’m Only Sleeping” Lennon pyytää, että älkää herättäkö.
”Strawberry Fields Foreverin” jatkaa projektia työntämällä pään niin syvälle
tyynyyn, että vastaan tulee kohtu.
Kuten
tiedetään, Strawberry Field (Lennon lisäsi s-kirjaimen) oli pelastusarmeijan
orpokoti, jonka lähellä Lennon asui Mimi-tätinsä kanssa Liverpoolissa.
Vanhempiensa hylkäämällä Johnilla oli tapana kiivetä aidan yli leikkimään,
niin, orpokodin vehreälle pihalle. Pelastusarmeijan
soittokunnan säestämät puutarhajuhlat olivat hänelle tärkeitä tilaisuuksia.
Lennon
oli ”Strawberry Fields Foreverin” äänittämisen aikoihin juuri täyttänyt 26
vuotta. Hän onnistuu kuulostamaan ikälopulta. Voipunut ja sellaisena
täydellinen laulutulkinta yrittää naarata kadonneesta onnelasta jotain
elähdyttävää. Onnistuuko? ”It doesn’t matter much to me”, kuvittelen loput.
Ilman mansikoitakin voisi tehdä vertauksen Ingmar Bergmanin elokuvaan Mansikkapaikka (1957). Victor Sjöströmin
esittämä vanha ja syyllisyydentunnon riivaama professori seikkailee unen ja
toden rajamailla ja vierailee lapsuutensa paratiisissa. ”Let me take you down”,
Bergman lupaa katsojalle.
***
The
Beatlesin historia on tarpeen hahmottaa kuukausitasolla. Parhaillaan vietetään
”Strawberry Fields Foreverin” ja Sgt. Pepper’s
Lonely Hearts Club Bandin
viisikymppisiä, periaatteessa. Kuitenkin tasan
viisikymmentä vuotta sitten eli syyskuussa 1967 The Beatles oli jo seuraavan
projektinsa eli Magical Mystery Tour
-elokuvan kimpussa. Jostain syystä Magical
Mystery Tourin
tasavuodet aiheuttavat hillitympiä fanfaareja kuin
kesäkuussa ilmestynyt Sgt. Pepper.
John
Lennon ei olisi enää syksyllä 1967 tehnyt ”Strawberry Fields Foreverin”
kaltaista kappaletta. Hän sävelsi ja kirjoitti sen Espanjassa vuotta aiemmin. Revolver oli juuri ilmestynyt ja beatlemania
muuttunut liian pelottavaksi. Lennonin ”olemme suositumpia kuin Jeesus”
-möläytys ei helpottanut tilannetta. Yhtye sopi sapatista, jonka turvin Lennon ehti
näyttelemään Richard Lesterin elokuvaan Miten
voitin sodan
(1967).
Lennon
ei viihtynyt kuvausryhmän illanvietoissa. Hänellä oli Espanjassa yksinäistä.
Viimeiset vuodet olivat kuluneet tien päällä, hotellissa tai studiossa eli
tiiviisti Paulin, Georgen ja Ringon seurassa. ”Strawberry Fields Forever” kaipaa
lapsuuden mielikuvituskeitaan ohella aikuisuuden parhaita kavereita. Vaikka
kappaleen lopullinen versio on tuottaja George Martinin ja studiotekniikan
riemuvoitto, yhtyeen jokainen jäsen saa tilaisuuden loistaa. Lennon itse laulaa
paremmin kuin koskaan. McCartney käsittelee mellotronia siten, että tänä
päivänä mellotroni on yhtä kuin ”Strawberry Fields Forever”. Säkeistöjen
utuinen tunnelma on isosti George Harrisonin kitaran ansiota. Kertosäkeen
hienoinen aggressio taas rakentuu Ringo Starrin perkussioille.
Yhtye
ei soisi yhtä yhtenäisesti, elleivät ”Strawberry Fields Foreverin” sävelmä ja sanat
velvoittaisi – viimeistä kertaa. Sheffield huomauttaa, että vain kaksi päivää
Espanjasta palaamisensa jälkeen John Lennon pistäytyi lontoolaisessa
taidegalleriassa ja tapasi Yoko Onon. Alkoi kehitys, jossa Lennon vieraantuu
The Beatlesista, näkee McCartneyssa pomottavan vihollisen, tutustuu heroiiniin
ja menettää parhaan teränsä lauluntekijänä. The Beatlesin loppuaikojen parhaat
albumit Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club
Band
ja Abbey Road (1969) ovat ennen kaikkea Paul McCartneyn urotöitä,
joihin Lennon osallistuu muutamilla nerokkailla ja useammilla mitättömillä
väliintuloillaan. ”Valkoisella tuplalla” (1968) molemmat lähinnä hutiloivat.
Jaan
Sheffieldin rivienvälisen näkemyksen siitä, että The Beatlesin tuotanto
huipentuu ”Strawberry Fields Foreveriin”. Jo singleä seurannut Sgt. Pepper,
maailman virallisesti paras levy, laskee tasoa. Elokuussa 1967 manageri Brian
Epstein kuoli ja pian yhtye lähti tuuliajolle Intiaan. Ennen kaikkea ajatus
toimivasta, yhteiset tavoitteet jakavasta bändistä nimeltä The Beatles
murskautui. Let it Be (1970) ja talven
1969 kattokeikka olivat enää voimatonta simulaatiota. Kuten Onoon ja ennen
kaikkea itseensä rakastunut Lennon julistaa kappaleessa ”Don’t Let Me Down”
(1969):
It’s
a love that has no past
Otan
mieluummin “Strawberry Fields Foreverin” rakkauden, jossa yksinäisyytensä riivaamalla
Lennonilla ei ole tulevaisuutta.
P.S.
Suosittelen
lukemaan Dreaming the Beatlesin.
Sheffield muistuttaa kirjoittajana maanmiestään Chuck Klostermania. Molemmat
yrittävät hauskuuttaa lukijaansa välillä liikaa, minkä antaa anteeksi, sillä teksti
tarjoaa runsaasti yllättäviä tulokulmia. Sheffieldin teoksen parasta antia ovat
The Beatlesin hajoamisen jälkeistä aikaa käsittelevät luvut. 1970-luvun
Paul-antipatiasta, George Harrisonin ”In My Life” -versiosta ja Anthology-levyjen kiihdyttämästä 1990-luvun
The Beatles -buumista kirjoittaessaan Sheffield osoittaa, kuinka pahasti John
Lennon erehtyi julistaessaan vuonna 1970: The
dream is over
.

Rob,
minä ja miljoonat voimme vakuuttaa: ei ole.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *