Me myös

Anu Silfverbergin edellinen esseeteos Äitikortti ilmestyi seitsemän vuotta sitten. ”Joko siitä on niin kauan?” on fraasi, jota pyrin välttämään. Vanhenen muutenkin, ähkäisen kun nousen tuolilta. Äitikortti tuli elämääni vuosi ilmestymisensä jälkeen ja muutamaa kuukautta ennen esikoislastani. Silfverbergin teos valmensi muutokseen konkreettisemmin kuin neuvolan kaksituntinen synnytysvalmennus, jossa vaiettiin muiden yhtä eksyneiden ja kotiin haluavien kanssa.

Ensisijaisesti muistan loistavan esseeproosan: ärtyneen sävyn kerronnassa, joka soljuu. Anarkian. Palaan Äitikorttiin satunnaisesti, tarkistan sieltä asioita. Teho ei tunnu vaimenneen.

Sinut on nähty kohtaa siis odotuksia, joita ei – toisin kuin kritiikin klisee väittää – voi olla liikaa. Yleensä odotan kirjoilta liian vähän. Silfverbergin uutuus vaikuttaa esittelyn ja Helsingin Sanomien haastattelun perusteella myöhästyneeltä #metoo-puheenvuorolta, mistä yritin olla huolestumatta. Esseistin velvollisuuksiin kuuluu aiheensa ylittäminen. Silfverberg on varmaankin ajatellut asiaa ja luennoinut siitä lehtensä iltakoulussa.

Soljumisefektin tunnistaa heti. Sinut on nähty on helppo lukea nopeasti ja suurina kerta-annoksina, koska Silfverberg kirjoittaa perhanan hyvin. Lukijasta huolehditaan: tässä hallittu puhekielinen ilmaus, tuossa yllättävän paljon tunnetta, sitten viilto ja odottamaton assosiaatio. Dingo oli tyttöjen katseen luoma ja sellaisena vallan alainen, Silfverberg pyörittää. Analyysi Kieślowskin Veronikan kaksoiselämän pseudosyvällisestä naiskuvasta on myös riemukas. Parhaimmillaan Sinut on nähty on, kun Silfverberg kuvaa 1990-lukuaan: eteneminen kielitieteen kautta feministiseen aktivismiin, H&M:n mainokset kaduilla, joilla äijät huutelivat perään:

Oikeistopopulismin ja fasismin nousu ja maailmanlaajuiset vastaiskut naisten oikeuksille olivat vielä visusti nurkan takana. (s. 83)

Olen kaksitoista vuotta nuorempi ja maalla varttunut mies. Pidän helsinkiläistä lähimenneisyyttä satuna, mutta kun Silfverberg kirjoittaa itsestään noissa kulisseissa räpiköivänä nuorena, samastun. Minua ei haittaa sekään, että feministin nyrkkiä heiluttaessaan Silfverberg pyrkii rajaamaan kaltaiseni lukijan ulkopuolelle. Kun esseeproosa on subjektiivista ja älykästä, otan osani joka tapauksessa.

Taiteessa on erikoista se, että joskus se välittää jotain pintapuolisesti selkeää sanallista tai kuvallista, mutta samalla myös vuotaa ruumiiseen ja mieleen ikään kuin säteilyä, joka osuu solutasolle. (s. 33)

Silfverbergiä on ärsyttänyt, kun hänen suosikkielokuvaansa Synecdoche: New Yorkia on luonnehdittu miestaiteilijan tunteissa piehtaroinniksi. ”Ei, vaan minun tunteissani! Ihmisyyden, ihmiskunnan tunteissa!” esseisti vastaa. Ja vaikka valkoista heterouttani hierotaan naamaan joka sivulla, vaikka minut on nähty ja valtani paljastettu tuhat kertaa, Sinut on nähty on liittolaiseni.

Rajansa tälläkin taikatempulla. Silfverbergin teoksen suurin ongelma kiertyy monikon ensimmäisen persoonan ympärille. Hän puhuu Meistä tytöistä, Meistä naisista, mikä on joukkovoimainen ja osin amerikkalainen maneeri. Silfverbergillä ei esimerkiksi ole ongelmia väittää, että ”me kaikki tunnemme sen unen”, jossa unennäkijä itse on alasti ja muut vaatetettuja. Minä en tunne, häpeäni on omanlaistaan. Luulen, että on paljon (nais)lukijoita, jotka kokevat Silfverbergin kollektiivisen puhuttelun voimaannuttavana. Sitten on heitä, myös naisia, joita holhoaminen ja sukupuoleen redusointi vituttaa.

Taide on samastumisen ytimessä välittäessään yksilöllisintä. ”Meihin” tarttuu joutavaa patetiaa. #metoon joukkohurmos voi tuntua vakuuttavalta verkossa ja oikeussalissa mutta tuskin esseeteoksessa, jonka kannessa on tekijänsä yksilöllinen nimi.

Silfverbergin me-muoto on myös piiloelitistinen. Hän lainaa teoksessaan tuttaviensa Facebook-postauksia ja haastattelee heitä. Useista käytetään lempinimeä mutta ei yksityisyyden suojan vaan epämuodollisuuden vuoksi. ”Tipi” on kirjailija, käsikirjoittaja ja elokuva-ohjaaja Elina Hirvonen, ”Roju” taas sarjakuvataiteilija Johanna Rojola, ja niin edelleen. Välillä on vaikea tietää, viittaako ”me” Silfverbergin etabloituneeseen naistaiteilijakaveripiiriin vai, polleasti, kaikkiin naislukijoihin käyttäen julkkiksia ponnahduslautanaan.

Ehkä Silfverberg yrittää olla vaatimaton. Mikäs hän on sanomaan, antaa ystävien puhua. Genrensä hän on jo vuoden 2011 Luonto pakastimessa -kokoelmassa määritellyt ”esseehköksi”. Ei olisi tarvinnut, eikä nyt tarvittaisi Susanna Kuparisen ja kumppanien verbaalista olkapäätä. Oma asiaproosa kantaisi, yksikön ensimmäinen.

Ajatusleikki:

Mitä kaksikymppinen, ruumiissaan ja hengessään horjuva lukijatyttö Joensuusta tai Jyväskylästä ajattelee Sinut on nähty -teoksesta? Silfverberg kuvaa todellisuutta, jossa voi pyytää alansa huipun kaljalle, keskustella innostuneesti elokuvasta ja reflektoida aikojen muutosta. Joensuulaishumanistin kaverit eivät ole kuulleet Mulveysta tai istuneet Orionissa. Tyttö on haaveidensa, vihansa ja esteettisen heräämisensä kanssa yksin. Tipin ja Anun me-henki saattaa lannistaa häntä. Taiteen samastumisihmettä ei pääse syntymään, kun ikkunapöydän paikat on jo jaettu.

Teoksen lopussa Silfverberg ja toimittajaystävä Reetta Räty käyvät Maija Vilkkumaan keikalla. Kohtaus on kohottava, koska me-pronominin rajoittuneisuus kirjoitetaan auki. Vilkkumaa on heidän juttunsa, nyt jo haalistunut mutta ei ainakaan universaali kokemus. Silfverberg kertoo kuunnelleensa Ei-levyä intensiivisesti vuonna 2003. Kuin pommi olisi räjähtänyt. Tämän lukija ymmärtää, jos pop on koskaan säteillyt solutasolle. Silfverberg on taitava kuvaamaan hetkiä juuri vaikuttumisen jälkeen. Horjumista elokuvateatterin ulkopuolella uudenlaisena ihmisenä.

Tai kun on kuullut, että se on mun elämä, josta tuli näin hirveä.