Oksennuksesta

On olemassa kirjallinen genre nimeltä ”tuuliajolla tappion maisemissa”. Lajin nimikkoteoksen kirjoitti Christer Kihlman ja se ilmestyi vuonna 1986. Avioliitto ja luovuus hajoavat, elimistö rapistuu ja ote todellisuudesta lipsuu. Ajopuu-Kihlman antaa voimakkaimmat lauseensa ja kiinnittyy laatujatkumoon. Anton Tšehov oli tuuliajolla jo 1800-luvun lopulla ja alle neljänkymmenen iässä. Philip Larkin ja Samuel Beckett muotoilivat turhuuden vasta asianmukaisemmassa iässä. Leena Krohnin Erehdys, Marjo Niemen Kaikkien menetysten äiti ja Antti Nylénin Häviö kuuluvat jo lajityypin kotimaiseen kaanoniin.

Nick Cave laulaa sunnuntaina Helsingissä, mistä tuli mieleeni: hänkin on tehnyt kihlmanit teoksellaan Balladi pahasta olosta (2015). Caven aiemmista kirjoista Kun aasintamma näki Herran enkelin (1989) kärsii mammuttitaudista ja Bunny Munron kuolema (2009) rankistelusta. Balladi pahasta olosta havainnoi maailmaan vapaammin, itseironisemmin ja kuolemattomuusharhat kadottaneena. Einari Aaltosen käännösnimi tosin johtaa harhaan – The Sick Bag Song ei ole balladi vaan assosiaatiovyöry, lähempänä punkia tai bluesia kuin ruusuista kuolonvalssia. Suomennoksen otsikko hämärtää myös menetelmää. Cave luonnosteli käsikirjoituksensa oksennuspusseihin istuessaan lentokoneissa Pohjois-Amerikan kiertueella. Kuvia alkuperäisistä ”liuskoista” on skannattu teokseen.

”Kuka saatana minä olen? huudan. Apua, saatana, apua! huudan.”

Keskeisiä kohtauksia ja rivejä on useita. Cave värjää hiuksiaan hotellihuoneessa ja tuijottaa maksaläiskää vasemmassa ohimossaan. ”Luin jostain, että olen tehnyt jo parhaat työni.” Hän muistelee kohdanneensa Bryan Ferryn tämän uima-altaalla. Ennen sukeltamistaan Ferry oli kertonut, ettei hänellä ole mitään, mistä kirjoittaa. Cave oli kiirehtinyt työskentelemään ja ilmoittanut nukkuvalle vaimolleen olevansa vampyyri.

Hän näkee Elviksen irti leikatun pään muotoisen sadepilven.

Esikuvien suuruus synnyttää Cavessa hedelmällistä alemmuutta. Hän toistelee olevansa mitätön olento, jonka lumovoima ei riitä. Oksennuspussiin ryöppyävä itseinho pakottautuu lauseiksi vailla musiikin tukea ja proosan rakenteita. Nuorempana Cave ei olisi osannut kirjoittaa Balladia pahasta olosta vaan olisi hukuttanut ahdistuksensa myytteihin. Nytkin hän taistelee lohikäärmeen kanssa ja pehmentää Bob Dylanin tapaamista Kalliopella. Olennaisimpia ovat silti mikrotason huomiot. Keikan jälkeen Cave istuu joen rannalla ja nykii takkinsa hihasta roikkuvaa langanpätkää. Surullisempaa voisi olla mutta ei paljon.

Et kelpaa sellaisena kuin olet. Lohduttavat muusat valehtelevat. Yhdentekevää, jos olet ylistetty. Balladi pahasta olosta sisältää juuri näin tärkeitä opetuksia.

Kiertuekuvauksesta voi etsiä avaimia Caven viimeisen kymmenen vuoden taiteelliseen voittokulkuun. Mitä hänestä olisi jäljellä, 64-vuotiaana, ilman kroonista tyytymättömyyttä, jonka kohtalo on törmäyttänyt yksityiselämän tragedioihin?

Uusi nousu alkoi levyllä Push the Sky Away (2013). Skeleton Tree (2016) on liejuinen polku Ghosteenin (2019) suruhuoneeseen. Ilman Bad Seedsiä tehty Carnage (2021) soi oksennuspussimaisemmin ja ainakin meillä kotona vielä useammin kuin edellä mainitut. Seven Psalms (2022) päivittää vuosituhannen vaihteen Pyhän Caven tuuliajolla-aikaan.

Lipunostajat saavat seurata sunnuntaina, miten Caven paljon puhuttu karisma tarvitsee häpeää ja epämukavuutta tullakseen lihaksi. Hän hakee lavajeesusta sisältään eikä koko ajan onnistu. Cave manaa itseään elein ja ilmein. Pitääkin harjoittaa ammattiaan maailmassa, jossa Ferry ja Elvis ovat laulaneet. Useimmiten The Bad Seedsin keikat kulminoituvat hetkeen, jossa Cave voittaa demoninsa ja saa yleisön syömään kädestään, ellei kättään.

Yöllä hän taas nykii hihansa lankaa.

***

Minä olen tuuliajolla. Se on häpeä. Erityisesti minun iässäni. Se osoittaa sosiaalista sopeutumattomuutta. Se on syvää pahoinvointia. Minä olen hirvittävän ahdistunut. Mutta on nautinnollista ajatella sitä. Ja sanoa se.

– Kihlman: Tuuliajolla tappion maisemissa (suom. Pentti Saaritsa)